Olen edelleen hengissä, vaikka pihaustakaan en ole päästänyt. Myönnän olleeni täysin ulkona blogimaailmasta viime kuukaudet. Kevät vetää ulos, työ vetää sisään, koneen ääreen en ole jaksanut, enkä halunnut istuutua. Jonkinlaisen blogiomatunnonkin olen pystynyt naputtamaan hiljaiseksi.

Työmatkalle lähden ylihuomenna. Mahan pohjassa kipristelee, ajatukset harhailevat, einä jaksaisi keskittyä normaaliin työhön. Olen poissa lähes pari viikkoa, mikä tuntuu iäisyydeltä. Toisaalta, onpahan mukava tulla kotiin ja palata sorvin ääreen. Silloin kai Suomessakin pitäisi olla jo kesä. Matkakohteessani luukuttaa päivästä toiseen hellelukemia, joten voi nokka palaa ja poskipäät kärventyä.

Luokkakokouskin oli. Luokastamme tuli paikalle reilut kymmenen ihmistä, joista oikeastaan kukaan ei ollut muuttunut millään tavoin. Lievä pettymys sinänsä, kun ei päässyt päivittelemään. Ei edes ketään muodoistaan ulos pullahtanutta ;o)

Luokkamme aikuisin tuntui tosin olevan päätä pidempänä meidän muiden aikuisuutta. Raikulein tullut isäksi ja rauhoittunut. Hiljaisin löytänyt työpaikkansa sosiaalihuollosta. Meidän luokkaamme ylempänä yksi vaihtanut sukupuolta. Alempana yksi kuollut.

Jännittää edelleen. Harmi, etten voi kertoa, minne menen. Yritän pitää blogini salaisuutenani työpaikaltani, sillä eihän niiden kaikkea tarvitse tietää.

Hyvää kevättä, ihmiset!
T: Tyhjäkävijä.

Olen lyönyt laimin blogiani, viettänyt liikaa aikaa töissä ja käynyt pääsiäislomalla. Mies ja koira -yhdistelmä ei edelleenkään toimi; varsinkaan nyt, kun jälkimmäinen popsi silmälasini, jotka makasivat miehen vatsan päällä. Taika on mahdoton otus, mutta niin herttainen nukkuessaan, että saa anteeksi kaiken ylimielisyytensä. Mökki Mäntyharjulla oli laajentunut viime näkemästä, sisävessa, sähkösauna ja maksukanavat eli kaikki, mitkä kuuluvat olennaisesti perusmökkielämään. Sain hetkeksi aikaa unohtaa työt, nollata mielen ja antaa asioiden olla. Edellisessä blogiviestissäni kuohuttanut asiakin unohtui, mutta kiitos kaikille mieltä ylentävistä kommenteista. En suostu sortumaan itseni vähättelyyn. Tiedän, mikä olen ja tiedän, mistä tulen.

Lauluesitykseni tuli tv:stä ja sain oudon paljon viestejä Facebookiini ihmisiltä, jotka olivat virittäytyneet varta vasten sitä katsomaan tv:n ääreen. Hullua. Eikö ihmisillä ole muuta tekemistä perjantai-iltana? Minä en tule sitä koskaan katsomaan, koska tiedän, etten osaa laulaa. Enkä varsinkaan tv-kameroille. Eikä sekään kumonnut tätä teoriaani, että kameramies ja ohjaajakin nauroivat. Jos joku ei muista, mistä tässä kaikessa itsensä häpäisyssä oli kyse, kerrottakoon, että jouduin pomon käskystä työkeikalla venyttämään omia rajojani mahdottoman tuolle puolen. Laulamaan tv-kameroille.

Ihana ilma ulkona. IStuimme Katriinan kanssa Kaivarissa, söimme Helsingin Jäätelötehtaan jäätelöä ja nautimme auringosta. Tätä säätä kelpaa näyttää turisteille. Tämän sään takia kannattaa nostaa nenä pois tietokoneruudulta.

Töissä tiedossa ensimmäinen ulkomaankeikkani. Kerron lisää kenties joskus. Jos jotkut minua yhtään tuntevat ja muistavat, mistä raportoin viime vuonna blogiini, voivat jopa arvata asian.

Aijai, kun tekisi mieli huutaa ja älämöidä niistä mielikuvista, joita 97 prosentilla ihmisistä on työpaikastani. Niiden mukaan minäkin olen sitten raakalainen, kyttääjä, moraaliton, kylmä ja ennen kaikkea ammattitaidoton toimittaja. Hurskastelijoita riittää oikeastaan kaikkialla muualla kuin lähipiirissäni. Itse olen pyrkinyt suhtautumaan kyseiseen instanssiin objektiivisesti jo opiskeluaikana. Ei sosiologian gradunikaan olisi muuten onnistunut, koska ihan turha tehdä puolueetonta tutkimusta sormi heristäen ja vihankiilto silmissä. Mut saa raivoihini se kummallinen kaksinaismoralismi, jolla toimittajantyöstä tietämättömät ihmiset oikeuttavat oman mielipiteensä, ruokatuntihurskastelunsa ja lehtien lukemisen. Ei lehtiä tehdä, ellei niitä kukaan lukisi. Jokainen voi katsoa itseään silmiin.

Ehkä eniten raivostuttaa oman ammattitaidon kyseenalaistaminen. Sitä samaa koin jo ollessani töissä paikallislehdessä pikkukaupungissa, jossa kaikki suhtautuvat nenäänsä nyrpistäen toimittajiin. "Et sä mitään osaa, sä olet töissä kärpännahassa." "Ei se kelpaa edes saunan sytykkeeksi, kun on niin laiha lätyskä."

Maakuntalehtien uutistoimittajat ovat olevinaan parempia uutisnikkareita, mutta joka helvetin torstai työpaikalla on käynnissä huutoäänestys siitä, kuka saa lukea päivän Seiskan ensimmäisenä. Sitten ahmitaan, palautetaan takaisin hyllykköön ja puistellaan päätä hurjille juoruille, kun työkaveri tulee vastaan. Selvennyksen vuoksi, en ole töissä Seiskassa. En puhu työpaikastani, en työnkuvastani, enkä siitäkään, kuinka hyvin olen viihtynyt rennossa ja ammattitaitoisessa ilmapiirissä, jossa työntahti voi muuttua muutamassa minuutissa. Tulisivat älähtäjät itse kokeilemaan, miten selviäisivät siitä. Nekin tyypit, jotka maakuntalehden kesätoimittajajuhlissa ovat saaneet pienen maistiaisen siitä, mitä uutistoimittajan duuni on, ja aukovat sen perusteella mielipiteitään hyvästä journalismista.

Tästä mieltäni kiihdyttäneestä purkauksesta huolimatta viikonloppu on mennyt mainiosti. Kehitin salmiakkisuklaakakun, koska en halua maksaa Fazerille neljää euroa jumalaisesta kakunpalasesta harva se viikko. Kokeilkaa, tehkää hovijuustotorttu ja sulattakaa salmiakkisuklaalevy tuorejuusto-kermaseokseen. Täydellistä. Suorastaan säkenöivää.

Viikonloppuni helmet
Supertramp. Logical Song
David Cook. Hello.

Olen täpinöissäni yläasteen luokkakokouksestamme. Kahden kaverini kanssa puuhaamme moista huhtikuulle ja yllättävän moni vanhoista luokkakavereista on ilmoittanut tulevansa mukaan. Saa nähdä, nouseeko pintaan kaikki katkeruudet ja patoutumat, kun alla on muutama puteli kaljaa. Itsellä ei ole mitään kaunaa ketään vastaan, koska hörhöilin omiani koko yläasteen. Olin se erilainen nuori, joka halusi erottautua massalevisperseistä. Olin korviani myöten ihastunut pitkätukkakitaristiin ja koulun kovikseen, joka tosin romautti pisteensä ajamalla päänsä puoliksi kaljuksi. En ole moista tukkatyyliä muuten nähnyt kenellekään muulla.

Lupasin viedä vanhat kuvani mukaan ja pitää visan, jonka palkintona komeilee tietysti gin lemon -sekoitus, ofelia tai pinkcat-pullo. Niillä nuppi ,aitettiin teinivuosina sekaisin ja lähdettiin kylälle räyhäämään. Ei sentäs, kiltisti me käyttäytydyimme. Älä, äiti huoli. En se minä ollut, joka sen maton bileissä oksensi. Pyytänen tosin anteeksi sitä, että heitin oksennetun maton vain likoamaan saaviin sitä sen kummemmin huuhtelematta. Halju lienee ollut melkoinen. En  muista. Silloin tuli vain surtua sitä, kuinka ensimmäinen poikaystävä ilmestyi bileisiini kaula syötynä ja flirttaili joka toisen naisen kanssa.

Vapisevin sormin olen kaivanut vanhojen luokkalaisten numeroja, laittanut viestin kokouksesta ja hyrissyt tyytyväisyydestä, kun niin moni muistaa minut. Ehkä me olemme kaikki kasvaneet aikuisiksi.

Pitäisiköhän sitä kutsua opettajatkin mukaan? Kenties fysiikan opemme, joka piti mulle puhuttelun kysyttyäni, miten napalmia valmistetaan. Tai sitten äidinkielen ope, jonka tunnilla pidimme kaverini kanssa luokkalaisillemme puheen turvaseksistä kurkuin ja kortsuin.

Ja vielä punatukkainen historian ope, joka villiintyi piinaavan pitkästä Rasputin-esitelmästämme ja alkoi tanssia ripaskaa. Olimme hankkineet tykötarpeiksi suomenkielisen version Rasputinista soittamalla Mafian toivelevyihin ja pyytämällä kappaletta. Kaverin pikkuveli, 12 vee, sai  hoitaa puhelun, koska  me muut jänistimme. Ehkäpä luokanvalvojamme Hellun voisi jättää kutsumatta, koska hän sai jonkinlaisen hermoromahduksen annettuamme hänelle lähtölahjaksi Klamydian Mä lähden himaan -sanat metrinkokoisessa kortissa.

 

En ostanut sohvaa. En viitsinyt edes vastata mitään sille naiselle. Tai oikeastaan unohdin, mutta ei sillä niin väliä.

Miksi kaupassa käymisestä on nykyään tullut niin vaikeaa? Sama arpominen alkaa joka kerta, kun astun työpäivän jälkeen kauppaan. Mieli tekisi sitä ja tätä, mutta saman tien mielikuviin nousee ystäväni ja mieheni, jotka valittavat päässäni, mikä on syötäväksi kelpaavaa ja mikä raipan iskuin tuomittavaa.

Lempiruokiini pullahtelee liikaa rasvaa, sokeria, elintarvikeväriä ja litania latinankielisiätermejä, joiden olemassaolosta en tiennyt  mitään vielä puoli vuotta sitten. Pitäisi syödä proteiinia, kuitua, aitoja raaka-aineita. Peruna on vaarallinen, banaani epäterveellinen, valkoiset jauhot saatanankätyriltä ja ravintolaruoka helvetinporteilta.

Jos syön ravintolassa grillatun vuohenjuustosalaatin, vedän napaani raskasta myrkkyä. Jos taas keittoa, sekin on liian rasvasta. Kookoskanakeittoni tuomittiin rasvapommiksi. Kun koetin tehdä kevyempää, litku jäi syömättä jääkaapin perukoille.

Päh, miksi piti viedä into lempiharrastuksestani, ruoasta. En syytä ketään, mutta olisi se ollut helpompaa nukkua ikuista ruususen unta välittämättä siitä, mitä oikeasti syön.