Meinasin laittaa tämän kirjoituksen otsikoksi paluu helvetistä, mutta tuskinpa nämä viime ajan tapahtumat kuitenkaan infernolle vedä vertoja. Aika lähelle kuitenkin. Nyt ollaan toivottavasti voiton puolella. Paskat siitä, että 84 neliön asunnossa ei ole kuin muutama neliö kävelytilaa, kun meidän kahden koko irtaimisto on mätkitty sikin sokin ympäri huushollia. Ne mitä ei jaksettu kantaa, heivattiin yön pimeinä tunteina roskalavoille ja roskiksien liepeille.

Muutettiin viikonloppuna. Mä Tampereelta, mies Pasilasta. Mä otin ylimääräistä potkua muuttoon Attilan ruokalasta, josta saalistin sen Pirkanmaan vatsatautiepidemiaviruksen. Niin saivat kaverinikin myös. Keskiviikosta perjantaiaamuun tärisin horkassa, kun kuume lähenteli kolmeaysiä. Mitään ei pystynyt syömään, kaikki tuli molemmista aukoista nesteenä pellolle. Ja näillä eväillä lähdetään sitten pakkaamaan ja muuttamaan!

En olisi selvinnyt ilman äitini apua, joka pakkasi suurimman osan kamoistani. Isäpuolen ja miehen kanssa muutettiin ne lauantaina Helsinkiin. Lauantain haluan unohtaa ikiajoiksi, niin kamala päivä se oli. Piti vielä mun ja miehen tavaroiden lisäksi lähteä roudaamaan vuokraisännän kamoja. Ei helvetti!

Sunnuntaina palasin Tampereelle siivoamaan asuntoa. Olotilasta kertoo se, että pystyin vain itkemään vanhassa kämpässäni. Olin niin henkisesti ja fyysisesti loppu. Ja juureton, sillä mulla ei ollut enää sitä identiteettiä, joka oli linkittänyt mua seitsemän vuoden ajan Tampereelle. Koulun loppuminen, avoliitto, paikkakunnan vaihto, kavereiden jääminen vanhaan elämään. Mihin enää voin takertua? Oli vaikea puhua näistä asioista miehelle, ettei se tuntisi syyllisyyttä. En mä ketään syytä; menneisyyteen takertujana oli vain niin hankala luopua siitä elämästä, johon olin ankkuroitunut. Itse sinne Helsinkiin halusin, eikä mulle ole töitä Tampereella.

Elämä on jotenkin menossa uomiinsa.. Tätä nykyä tulen töihin rentoutumaan, vaikka teen edelleen yhtä stressaavaa duunia. Perjantainakin paukuttelen 11 tunnin työpäiviä. Ehkä tämä tästä.