Minä, Töölönlahti ja kesä. Miksi pitäisi kaivata New Yorkiin, kun olen kokenut täydellisiä päiviä perä perään Helsingissä. Ei se mitään, että kastuin isoksi märäksi kasaksi sunnuntaiyönä, kun kävelin Pasilasta kaatosateessa kotiin. Ei se mitään, vaikka ukkonen tykitti taivaalle stroboilotulituksen ja piiskasi puita. Ei se mitään, sillä tällaisesta helteestä jaksaa nauttia kylmän, myrskyisän ja sateisen kauden jälkeen. En kerro, kuinka mukavaa oli maata kuumassa hiekassa Hietsussa ja lukea Confessions of an economic hitmania - kirjaa, jossa entinen economic hitman kertoo, miten hän onnistui junailemaan muun muassa Ecuadorin velkavankeuteen. Syviin velkoihin, joista pääsee vain hakkaamalla sademetsää öljyn tieltä.

Hietsun jälkeen kävelin Sinisen huvilan kahvilaan Katriinan kanssa. Joimme mansikka- ja karpalomehua ja kuuntelimme, kun viereisen pöydän kaveruksista toinen kaatoi vahingossa variksenmarjamehunsa toisen printatun lopputyön päälle. Sieltä Suomenlinnan lautalle risteilemään, koska kalliimpiin ei ollut varaa. Päivän täydellinen romahdus tapahtuu Kampissa, jossa jumalaisia Ben & Jerry -jäätelöitä kauppaava kioski on kiinni, koska tänään he ovat jakaneet kaikki jäätelönsä ilmaiseksi maailmanilmaisjäätelöpäivän takia. Sydän vuotaa verta vieläkin. Vaniljapehmis oli vain mitätön korvike. En pysty tähän hätään kuvittelemaan mitään niin hunajaisenhyvää kuin se eilinen mansikkajuustokakkujäätelöpallo, joka sai seurakseen vaniljaisen suklaakeksitaikinajäätelöpallon. Jäistä taikinaa, aijai!

Blogimiitistä kiitokset Silumiinille, Suhoselle ja Takaisin Kalliolle. Illallistimme yhdessä Virgin oilissa ja pohdimme muun muassa kirjastonhoitajien kaikkitietävyyttä ja salaisuutta Alfin habituksen takana. Kirjastonhoitaja ei tiennyt, wikipedia tiesi. Ilta jatkui Loosen kautta Ilvekseen, jossa valeportsari vastasi kysymykseeni siitä, mitä hittoa nuo nuoret tuossa Tavastian edessä jonottavat:
- Suburban Triben keikka. Sinähän tiedät nuoret tytöt.

Juu ei. J-rokki on saanut käsittämättömät mittasuhteet. Perjantaina tulivat ensimmäiset jonottamaan maanantai-illan keikkaa. Kun sunnuntai-iltana kahlasin järveksi levenneellä Nordenskiöldinkadulla, en voinut olla miettimättä, miten ihmeessä nuoret selvisivät kaatosateesta. Toisaalta en kyllä uskaltaisi laskea omia lapsiani kahdeksi-kolmeksi yöksi Helsingin keskustan kaduille. Ääni olisi voinut olla toinen kellossa kymmenen vuotta ja rapiat sitten. Outoa, että äitini uskalsi päästää minut ja kaverini reilaamaan Pariisiin ja Englantiin viisitoistavuotiaina. Hyvinhän reissu lopulta meni. Ainoan kerran pelotti, kun suuri joukko ranskalaismiehiä ympäröi meidät voileipäbaarissa ja alkaa ehdotella törkyjä. Yrittävät väkipakolla tunkea hotellillemme, mutta pääsemme karkuun.

Ja lopuksi: Voiko kukaan olla näin onnellinen

PS. Onnea Tea. Olet tehnyt kauheimman kappaleen, jonka olen koskaan kuullut. Se on paljon se. Luulin ensin, että kyse on 12-vuotiaan tenavan tekemästä biisistä ysärivuosilta. Ihan samat taustat kuin Bat ja Ryydillä. Kuunnelkaa ja kertokaa, mitä mieltä olette.