Jossain vaiheessa hukkasin itseni ja kaikki ne hienot maailmaaparantavat tavoitteeni, joita mulla oli. Ajattelin ennen kyynistymistäni, että toimittajalla on valta muuttaa maailmaa. Tai tuoda edes esiin ihmiskohtalot, jotka maailma on unohtanut. Haaveilin tekeväni dokumentteja, joissa ei ohjata katsojaa ja vaan annetaan hänen itse muodostaa mielipiteensä. Tarinaa liikuttava elementti on päähenkilö itse ja hänen äänensä.
Viikolla esitetty dokkari Petteri Jussilasta oli yksi sellaisista.

Oma uskoni dokkarityöhön meni tiedotusopin TV2-kurssilla. Pitkä tarina, mutta en näe itseäni enää koskaan siinä työssä edes mielikuvissani.

Mä olen pakoillut prostitoituna työskennelleen thaimaalaistytön haastattelun kirjoitusta. Hän oli se syy, jonka takia alun perin menin Lontooseen. Nyt kun puran nauhaa, tajuan pitäväni käsissäni yhtä vahvimmista tarinoista, joita toimittajan uralla tielleni on koskaan sattunut. Sen takia mulla on panoksena tässä niin paljon. Ehkä syy jutun kirjoittamisen välttelyyn onkin siinä, että pelkään mokaavani tämän mahdollisuuden, joka mulle on annettu. Ja niinhän ei tule käymään!