Lupasin marmattaa mieskaupoista. Tällä termillä tarkoitan nimenomaan kodinkonekauppoja, tietokoneliikkeitä, matkapuhelinyrityksiä sekä autokauppoja. Parturikampaamojen kampaajamissien pelko ei ole mitään verrattavissa siihen, kun joutuu tekemään kauppaa parikymppisten hyppyritukka-sählynpelaajajuippien kanssa. Sellaisten Onnela-vakiokasvojen, Sedun suosikkipoikien liikkeessä.

Ostan yleensä niistä paikoista, joissa myyjä kohtelee mua kuin ihmistä ja kenties jopa selittää, neuvoo ja vitsailee. Sellaisia mukavia mieskauppojakin nimittäin on olemassa. Ei tarvi tuntea itsensä hoopoksi, jos ei ymmärrä kaikkien teknisten Nokia Xpress -ääniviestien tai 4-kanavaisten SP-MIDI -äänien päälle. Mur. Tänään en kohdannut samanlaista asiakaspalvelijaa. Käyttäytyi tökerösti, katseli muualle ja sai mut tuntemaan itseni idiootiksi. Ostin kuitenkin puhelimen, koska olin epätoivoinen.

Törkeimpään kaveriin törmäsin kerran kodinkoneliikkeessä. Tämä geelillä paklattu, itserusketettu nuori mies ei uskonut upouuden jääkaappini pitävän kovaa, naksuvaa ääntä, vaan tokaisi, että se ääni kuuluu varmaan vain sun omassa päässäsi. Jeps jeps. Onttoja puujalkavitsejä ja tönkköä palvelua. Kaiken huippu, että innostui vielä vilkuilemaan rahapussini kortteja kassalla.
- Mikäs kortti sulla siinä on? Onpa hieno.
- No, se on kirjastokortti, vastasin.
- Ai. Mä en olekaan lukenut elämässäni kuin muutaman kirjan enkä käynyt kirjastossa vuosikausiin.