En ole koskaan itkenyt hautajaisissa. Olen yrittänyt kovettaa itseni, olla näyttämättä tunteitani, koska julkisella paikalla ei muka saisi itkeä. Ei edes hautajaisissa, vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Tänään itkin. Vesi nousi silmiini jo siinä vaiheessa, kun näin omaiset - poismenneen teini-ikäiset tytöt ensimmäisinä ottamassa vastaan saattajia. Toisen kerran itkin, kun kantoivat arkkua sisään. Arkkua, jossa elämäniloisen, nauravaisen ja voimakkaan naisen kuori makasi. Kolmannen kerran itkin silloin, kun sukulainen luki toisen tytön kirjoittamia ajatuksia. Kun tähdenlennon aikana lausuttu toive jäi toteutumatta, kun äitiä ei tullut enää uudestaan, kun ei päässyt viimeistä kertaa sanomaan, kuinka paljon rakastaa ja kuinka pahoillaan on riidoista. 

Kuinka elämä voi kohdella ketään näin tylysti ja haavoittavasti? Toivoa ei ole enää, äiti on muuttunut muistoiksi.

Toinen sukulainen pyysi, että hautajaisvieraat kirjoittaisivat muistonsa poismenneestä ja lähettäisivät ne tytöille. He tarvitsisivat niitä muistoja, jotta tietäisivät, miten paljon hän meihin muihinkin vaikutti. He tarvitsisivat muistoja, kun tulevat kaipaamaan äitiään kipeimmin.

PS. Spesiaalikiitokset Lisbetille, Katriinalle, Jussille ja Helille parisuhdeneuvoistanne, jotka myös mieheni kertoi lukeneensa. Niinhän se todellakin on, että aviopuoliso todellakin nautitaan sellaisenaan - eikä sen tajuamiseen mene meillä enää kuin 28,5 vuotta.  Ehkä minun pitäisi alkaa ottaa asioita rennommin, vaikka naiselle stressikoneisto on idätetty päähän jo syntyessä. Ja sitten siihen vielä päälle huonot unenlahjat, niin avot, kyllä pääsee pukkaamaan kriisiä jos toista.