Tänään tapahtui jotain hyvin epätyypillistä. Ainakaan meidän työpaikalla lukijat eivät ruusuja jakele. Johtuuko sitten kantahämäläisestä hitaudesta vai mistä. Tai ei se voi siitä johtua, sillä risuilla piiskataan hyvinkin nopeasti, kun töppää.

Kirjoitin muutama päivä sitten lehteemme kolumnin putkiaivojen katoamisesta. Nykyään kun vaalitaan uutta pehmeämpää mieheyttä ja metroseksuaalisuutta. Kädentaidot ovat tainneet jäädä kaupunkiin suuntautuneessa muuttoliikkeessä matkalle. Julistin vielä, että perheeseen ei tarvita kahta pms-oireista. Ilmeisesti olin tehnyt ainakin yhden ihmisen iloiseksi nykymiehiä potkivalla kolumnillani. Eräs rouva lähetti herttaisen beagle-pentukortin ja kirjoitti siihen, että "Ei huono - Suorastaan huikea!" Aijai, teki gutaa työitsetunnolleni, joka välillä sauvakävelee suossa. 

Pultsarikommenteista kiitoksia. Mukava tietää, etten ole ainoa, joka vetää puistopataljoonaa puoleensa. En tiedä, miksi en tunne inhoa heitä kohtaan. Ehkä sen takia, että surullisten tähtien alla syntynyt sukulaiseni päätyi pultsariksi. Nuori, liian herkkä mies, jota yritettiin turhaan auttaa.

Äitikin kysyi häneltä kerran, että mitä ihmettä sinulle pitäisi tehdä. Sukulaiseni itki, ettei hänellä enää ole muuta mahdollisuutta kuin kuolla. Niinhän myöhemmin tekikin.

Muutama vuosi sitten sykähdytti, kun epileptinen tyttö sai sairaskohtauksen bussipysäkillä Helsingissä. Kaikki muut kävelivät ohi, mutta eräs laitapuolenkulkija haki hänelle apua. Se laittaa hiljaiseksi.