Lounas vieraassa paikassa. Mies suositteli ravintolan kaikenkattavaa salaattipöytää, pääruokia ja hervottoman kokoisia jälkiruokakakkuja. Vielä kun löysin cityshoppariedun, jossa kaksi saa yhden hinnalla, ja kaverin mukaani.

Nuivan näköinen, keski-ikäinen miestarjoilija ei vaivaudu katsomaan meitä ennen kuin avaan suuni ja kerron tulevamme syömään lounasta. Kun hän katsoo, hän tekee sen niin, että tunnen itseni pahnanpohjimmaiseksi. Vielä kun ojennan cityshopparikorttini, teen itsestäni köyhän opiskelijan perikuvan, jolla ei olisi asiaa sellaisiin ravintoloihin. Miehen nenä on niin korkealla, että voisi pyydystää kärpäsiä poskionteloihinsa. Hinta onkin 15 euroa sen 9,5 euron sijaan. Kysyn asiasta ja saan kuulla kunniani, kuinka siinä kirjassa kyllä tasan tarkkaan sanottiin, että kaksi syö 15 eurolla! En uskalla mutinoida vastaan, koska minulla on vuori vastassa.

Alkuruokapöytä on hyvää, muttei taivaallista. Pääruoista en löydä kasvisruokaa enkä viitsisi mennä kysymään, missä ne listassa luvatut falafelit ovat. Tovin jurnutettuani kysyn asiaa toiselta, vähemmän vihaiselta tarjoilijalta, joka sanoo, että kasvis pitää tilata erikseen. Mistä minä sitä tiesin, olen ensimmäistä kertaa syömässä siellä, vastaan. Nyt olen varmasti köyhän, nirppanokkaopiskelijan perikuva, kun en suostu syömään lihaa.

Ruoka tulee pöytään 20 minuutin päästä. Se on taivaallista, pitkästä aikaa parasta kasvissörsseliä, jota olen koskaan saanut. Mutta koska alkukokemus oli sen verran myrkyllinen en voi suositella paikkaa muille.

Kaveri sanoo, kuinka Japanissa vietetyn vuoden jälkeen sai shokin suomalaisesta palvelualttiudesta. Tai sen puutteesta. Kun kävi apteekissa, luuli tulleensa sulkemisaikaan, koska kukaan ei tervehtinyt ystävällisesti sisään astuessaan.

Jos toisin oli Japanissa, niin oli Tampereellakin.