Oikeastaan kaikkien peruselinehtojen pitäisi kosahtaa edes kerran kymmenessä vuodessa, että ymmärtäisi, kuinka riippuvainen niistä on. Eilen meni netti poikki pariksi päiväksi, kun oltiin maksettu lasku väärällä viitenumerolla. Tuli pahimpaan saumaan, kun käytännössä olen riippuvainen netistä työssäni. Tämä on vuoden kiireisintä aikaa kaltaiselleni friikulle, kun lehdet tarvitsevat juttuja välipäiviksi eikä tekijöitä ole pilvin pimein. Parkkeerasin eilen tovin kirjastossa ja varmasti aiheutin melkoista huomiota hiljaiseksi mainostetussa työhuoneessa alati soivalla puhelimellani. Äänettömällähän toosa oli, mutta aina oli pakko nousta ja kiirehtiä eteisiin, sieltä sitten takaisin ja taas sama rumba viiden minuutin päästä.

Onneksi pääsen sinne Roomaan. Ennen joulua mulla ei ole käytännössä mitään saumaa hengähtää, ellen sitä pysty tekemään Kansallisteatterin Tuntemattomassa ja parturintuolissa. Tähän päälle vielä kesätyönhakustressi, niin voilá.

Peruselinehdoista vielä. Eläminen putkiremonttitalossa on juuri niin likaista, paskaista, tunkkaista ja tappavaa kuin voi kuvitellakin. Meillä remppa kesti liki vuoden, vaikka lupailivat kahdeksaa kuukautta. Ei tarvinnut herätyskelloa, kun tasan 7.20 alkoivat iskeä lekalla naapurien kylppäreitä tohjoksi. Ja se kiviporan ääni! Vieläkin vääntää korvissa. Siinä vaiheessa mun pinna täyttyi sitten lopullisesti, kun anastivat yleisavaimet remonttiukoilta. Lukot vaihdettiin lopulta puolen vuoden päästä. Ei se hieno vessa ollut oikeastaan sen kaiken kärsimyksen arvoinen, vaikka olihan siellä kiva pyörähdellä, välkyttää valoja ja hivellä kukkakaakeleita. Kun vielä muutin pian pois sen jälkeen Helsinkiin, vessa jäi muistoksi, jota en älynnyt edes valokuvata.