Mikäköhän helvatti siinä on, että töissä tulee tungettua suuhun puolet enemmän herkkuja kuin kotona? Normaalisti juon korkeintaan kupin teetä päivässä. Kahvia ei maha kestä, mutta joskus juttukeikoilla on pakko hörppiä, kun ei kehtaa kieltäytyä. Töissä menee näppärästi neljäkin kuppia teetä päivässä, eikä tee yhtään tiukkaa. Ruokatauolla tulee syötyä todella tukeva salaattiateria, mutta ei se kiloja kevennä, kun suurin osa salaateista majoneesipohjaisia. Kahvitauolla saa 50 sentillä pullia tai piirakoita. Välipaloina saatan napostella karkkeja tai jotain muuta epäterveellistä. Tällaiset ruoka- tai teetauot toimivat mulle piristeenä; jaksan taas uppoutua hetkeksi työhön.

Argh soikoon! Mulla pitäisi olla valmistujaisjuhlat eikä se ole järin lupsakasta, että maha pömpöttää punaisen silkkipuvun alta. Onneksi tulee kuitenkin reippailtua jonkin verran päivän varrella, kun asemalta on 20 minuutin kävelymatka työpaikalle. Nyt tästä herkuttelusta on tultava loppu. Tosin se ei mieltä ylennä, että ammatin bonuspuolia on silloin tällöin ilmaiset tarjoilut. Vanhassa työpaikassa paikallislehdessä tarjoilut olivat yltäkylläisiä. Haastatteltiin ihmiset yleensä kotonaan ja harva kehtasi olla laittamatta pötyä pöytään. Nyt kun roikkuu päivät pitkät puhelimessa, kukaan ei laita vastapaistettua pullaa nenäni alle. 

Sitä paitsi mua hermostuttaa se ajatus, että kolmikymppisenä kilot vain keräytyy vyötärölle. Poks, eikä niitä pois saa. Sen takia tämä pistää harmittamaan, että olen yleensä aina ollut se, jonka hoikkuutta kadehditaan. Painoindeksi ollut hivenen alipainon puolella, mutten koskaan ole näyttänyt epäterveellisen laihalta. Siksi mun ei ole koskaan tarvinnut kärsiä painon takia, mikä nyt ei tarkoita sitä, ettei muita, ulkonäköönkin liittyviä murheita olisi ollut riittämiin.