Huomenna se alkaisi taas. Tuntuu kauhean vaikealta motivoitua työelämään. Varsinkin, kun en ollenkaan tiedä, koska seuraava vapaa viikkoni on. Aikaisintaan se on syyskuussa. Jos hyvin käy, vasta vuoden päästä. Nyt kun on lähes maisterin paperit kourassa, en pääse enää takaisin yliopistoon lorvimaan. Vaihtoehtoina pätkätyöt tai työttömyys, eikä jälkimmäinen pahemmin houkuttele. Ekaa kertaa elämässäni mulle on tullut sellainen tunne, että olisihan se kiva ostaa joskus jotain kivaa itsellekin. Syödä kunnon ravintoloissa, käydä leffoissa tai matkustella niin, ettei tarvitse säästää rahoja puolta vuotta ja kituuttaa matkalla. Argh, 27 vuotta olen nuukaillut kaikessa. Toisaalta en olisi koskaan halunnut syntyäkään materialistiksi; holtition rahan tuhlaus on aina saanut minut kavahtamaan. Luultavasti palkkatyöläisenä jatkan tätä nuukailua, mutta silloin se tuntuu erilaisemmalta, koska ei ole olosuhteiden aiheuttama välttämätön pakko.

Työpäivistä tulee armotta pitkiä käydessäni duunissa 75 kilometrin päässä. Junalla se menee mukavasti, ja onhan siinä se hyväkin puoli, ettei tarvitse tuoda työasioita kotiin. Sitä paitsi junassa pystyy rentoutumaan valittamalla muiden kesätoimittajien kanssa. Siinä vaiheessa, kun pääsee kotiin normityöaikojen puitteissa kuudelta, ei paljon enää jaksa tehdä töitä kodin eteen. Ilta kuluu jonkinlaisessa transsissa ja valmistautuessa seuraavaan duunipäivään. Noh, onneksi toimittajilla on työehtosopimusten mukaiset vapaapäivät. Toisin kuin poikaystävän työnkuvassa sähköisellä medialla. Mä palaisin piippuun aika kepeästi, jos seuraava vapaapäivä tulisi joskus kolmen viikon päästä. Ylitöitäkään en jaksa kuin korkeintaan pari tuntia.