Eilen mietiskelin sitä, mitä blogiin oikein voi kirjoittaa ja mitkä kannattaa jättää oman päänupin sisälle? Työasioista ei saisi marmattaa, mutta välillä ei voi sitäkään estää. Sitä paitsi työ on niin suuri osa elämääni tällä hetkellä, etten voi sitä deletoida mielestä. Poikaystävästäkään en voi marmattaa, kun se lukee tätä. Ei mulla tosin valittamista edes ole, ja jos olisi, ehkä ensimmäisenä rimpauttaisin sille kuin kirjoittaisin tänne.

Enkä voi oikein kirjoittaa sellaisista asioista, jotka mua päivän mittaan eniten painavat. Kuten siitä, että sain tänään gradun lausunnon ja siinä oli yksi kohta, joka ärsytti suunnattomasti. Varsinkin, kun tiedän, ettei se ollut mun moka. Nyt kaikilla rakkailla lukijoillani herää suunnaton uteliaisuus siitä, mistä olin saanut takapakkia gradulausunnossani. Toisaalta tämä valitus oli vain pieni osa koko kokonaisuutta, sillä  kovastihan siinä kehuttiin työni ansiokkuutta ja eloisaa kieltä ja sen semmoista. Tuntui siltä, että olin oikeasti ansainnut magnani eikä sitä annettu mulle säälistä.

Kuinka tarkkaan voi kertoa omista henk.koht. asioista? Kuten siitä, että eilen oli aivan helvetinmoiset menkkakivut ja maha tuntui kääntyvän nurin päin. Poikaystävä ilmoitti ohimennen, että hänen vanhempansa "saattavat ehkä" tulla pian käymään. Noh, pian olivat miehen vanhemmat oven takana. Koskaan aiemmin en ollut heitä tavannut, mutta mukavia ihmisiähän he olivat. Täytyihin heidän olla, koska heillä on sellainen poika. Päivä meni lopulta plussan puolelle, sillä burana nuiji mun kivut kumoon. Illalla käveltiin aurinkoisessa Kaivopuistossa ja merisatamassa upeissa suomalaisissa kaupunkimaisemissa. Ja mä vielä vuosi sitten väitin Helsinkiä rumaksi.