Ihana ilma ulkona ja kökötän töissä. Yritän väkertää leirijuttua huomiseen lehteen, mutta silmät luppaa luppaamistaan. Toikkaroin unen ja valveen välitilassa, vaikka pitäisi olla virkeä kuin käkikello. Toimituksen telkusta tulee futista. Mä olen onnistun luikeroimaan itseni ulos noista futistouhuista. Se on ihan tarkoituksella harkittu juttu, koska en kuitenkaan ehtisi katsoa kisoja. Olen aina töissä ja iltaisin liian väsynyt mihinkään penkkiurheiluun. Kunnon kirja on tätä näkyä parempi vaihtoehto, vaikka se kuulostaakin aika kalkkistouhulta.

Viime MM-kisoissa olin ihan täysillä mukana. Haastattelin brassijalkapalloilija Marco Mansoa ennen finaalimatsia. Se oli jokseenkin jännä kokemus. Manso halusi tehdä haastattelun englanniksi, vaikka puhuukin suomea. Mikäs siinä, ajattelin. Jossain vaiheessa huomasin olevani pihalla kuin lumiukko, kun eihän mun englannin sanavarastoni sisällä jalkapalloterminologiaa. Hyvä, että tiedän sitä suomeksikaan. Muistaakseni lopputulos oli kutakuinkin siedettävä. Sitä paitsi Manso on ihan helkkarin mukava tyyppi. Harmi vaan, kun joutuu asumaan niin ankealla paikkakunnalla. No niin joutuu 16 000 muutakin.

Vuoden 1994 kisat katsoin Ruotsissa, jossa vietin kyseisen nuoruuteni kesän. Ruotsi sattui tulemaan kolmanneksi ja kyllä siitä moni riemu revittiin naapurimaassa. Tekivät Thomas Brolinille biisin Dolly Partonin Jolenea mukaillen. Se meni jotenkin näin: Brolin, Brolin, Brolin, Brolin. Han är min man. Kohottivat sankareikseen Martin Dahlinin ja Henke Larssonin. Tuskinpa MM-kisavoitto jääkiekossa on koskaan saanut ruotsalaisia niin sekaisin kuin tuo pronssi.