Netin kiertoviesteistä on tullut kummallinen tapa pitää yhteyttä. Enää ei vaihdella kuulumisia puhelimitse tai kahvitella kuppilassa. Nyt se on mennyt siihen, että lähetetään toisillemme pelkkiä mukahauskoja kiertoviestejä. Syyllistyn tähän rikokseen itsekin, joten potkin tässä kirjoituksessa myös itseäni jalkaan.

Saan vilunväristyksiä niistä viesteistä, joissa kerrotaan, kuinka hyvä ystävä minä olen. Sama viesti on lähetetty 15 muulle kaverille. Listasta voin tarkistaa olevani lähetysjärjestyksessä eli tuttavallisemmin statuslistassa sijalla 9. Minun nimeni on siis muistettu laittaa vasta yhdeksäntenä, joten siinä näkee, kuinka paljon ystävyyteni lähettäjälle merkitsee. Viestin lopussa käsketään lähettämään viesti eteenpäin kahdeksalle muulle ystävälle ja sille, jolta se on alun perin tullut. Muuten perii hukka enkä ansaitse kenenkään ystävyyttä. Vähän sama taktiikka kuin vanhoissa ketjukirjeissä. Hävettää tunnustaa, mutta itse uskoin niiden sydäntäsärkeviin tarinoihin. Ajattelin ihan tosissani, että jos lähetän kirjeen tarpeeksi monelle, saan niin ja niin paljon suklaata ja onnea. Sitä postista kolahtavaa Fazerin sinistä tässä olen odotellut viimeiset 15 vuotta.

Pitäisi pitää enemmän yhteyttä niihin kavereihin, joihin ei enää kadulla törmää. Mullakin on kuviot niin muuttuneet. Kotipaikkakunnalla Anjalankoskella käyn enää piipahtamassa ja paijaamassa koiran turkkia, lukiokaverit muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ovat jääneet taa, yliopiston alkuaikojen opiskelijatovereita ei  näe missään, kv-tutorkuviot ovat mennyttä elämää ja tiedotusopin niin tiivistä sivuaineilijaremmistä enää harvan kanssa pidetään yhteyttä. Harmittaa oma laiskuus. Tuntuu, että hylkäsin mun irakilaislapsetkin, joita opetin läksyissä. Olisi edes Amanin sähköpostiosoite vielä tallella, niin voisin lähettää jonkun kivan kiertoviestin sille.