Olen toipunut ahdistavasta eilisestä. Tänään oli taas tiukka päivä töissä. Neljässä tunnissa piti rutistaa 7000 merkkiä kokoon dementiasta ja tarkistuttaa juttu. Haastattelin pirteää dementikkoja. Kysyin vanhukselta, onko hän koskaan kaatunut, niin hän tokaisi: "En ole koskaan langennut, nainen!". Heh. Hoksottimet pelaa satunnaisista muistihäiriöistä huolimatta.

Oli pitkästä aikaa mukava nähdä oma koira. Porukoiden luona asuva Teukka täyttää 17 vuotta tässä kuussa ja jaksaa porskuttaa vielä eteenpäin. Käytiin just kävelemässä muutama sata metriä, kun Teukka alkoi näyttää uupuneelta. Ajattelin, ettei se jaksa kävellä etiäppäin ja päästin koiran irti hihnasta. Eikä mitä! Koira lähtee pinkomaan rakettina naapurin pihalle ja kun mä yritän saada sitä kiinni, se luulee, että olen itsekin tulossa samaan suuntaan. Seuraavaksi koira säntää naapurin kautta kotiin sellaista kyytiä, että uskoin sen saavan sydärin. Se on kuitenkin 17-vuotias nivelvaivainen kaveri. Ja mä tykkään siitä niin kovasti, kun olen koko elämäni sen rinnalla elänyt. Enkä vielä haluaisi millään päästää siitä irti.