Jonkun ruhjoutunut ruumis makasi tänään kiskoilla, kun meidän junamme meni ohi viereiseltä raiteelta. Sydän löi tyhjää. Yhden ihmisen elämä murskaksi liissaantuneena. Se oli mies. Kalju, keski-ikäinen. Puolet ruumiista poissa, kädet katki, onneksi pää ehjä. Sai edes jotain säilyttää kuollessaan.

Itsemurha on käsittämätön asia. Se on niin äärimmäinen ratkaisu, etten ymmärrä niitä, jotka siihen turvautuvat. Itse vain haluaisin elää. Silloin kun tuli kolhuja omassa terveydentilassani, elämänhaluni vain vahvistui. Tajuanhan minä sen, että joillekin eläminen käy vain niin mahdottoman vaikeaksi. Ei  yksinkertaisesti jaksa elää. Mutta miksi kuitenkin luovuttaa ja jättää leikki kesken? Mitenköhän itsemurhaa hautova ihminen suhtautuuisi siihen, että saisi kuulla sairastavansa kuollettavaa syöpää? Olisiko hän helpottunut siitä, että sai vihdoinkin syyn lähteä? Vai haluaisiko hän vielä takertua elämään ennen kuin se on liian myöhäistä?

Liian vakava aihe. En jaksa pohtia. Tuntuu vaan niin pahalta.