Läheinen ystäväni meni eilen naimisiin. Ihan yllättäin. Ystävä ja hänen miehensä eivät kertoneet kenellekään, kirkossa oli todistajina vain pappi ja suntio. Kihloihin he olivat menneet salaa jo maaliskuussa kertomatta siitäkään eteenpäin. Ystävä soitti tänään aamulla ja käski istumaan tukevasti alas.

Hassua, me oltiin molemmat vannoutuneita ikisinkkuja vielä viime vuonna tähän aikaan. Kumpikaan ei uskottu, että jossain vaiheessa sitä kolahtaisi niin, että tajuaisi sen olevan tässä. Ei tarvitsisi enää repiä hermoja riekaleiksi huonoissa suhteissa, joissa toinen osapuoli ei tiedä, ollako vaiko eikö olla. Odotella toisen soittoa, kytätä puhelinta, surra, ikävöidä ja voida pahoin. Miksiköhän sitä itsekin jumittui niihin huonoihin suhteisiin  herkästi, vaikka tiesi jo silloin, ettei tämän ihmisen kanssa edes halua katsoa elämää sen ehtoopuolelle? Mulla oli kompastuskivenä se, että vedin puoleeni sellaisia miehiä, jotka olivat juuri eronneet tai eroamassa. Siinä ei kovin kummoista suhdetta saanut aikaiseksi, kun toinen on rebound ja toinen traumatisoitunut naisista.

Onnittelut ystävälle! Ihailen rohkeuttasi vain hypätä yhtäkkisesti avioliittoon. Kuulemma kosintakin tapahtui niin arkisesti, että ystävä oli maannut tukka rasvaisena sängyllä, kun mies pyysi häntä vaimokseen.
Toisaalta, mitä varten häihin tarvitaankaan niitä kummin serkkuja tai tädin aviomiehiä ensimmäisestä avioliitosta? Miksei voisi avioitua ihan vain muutaman läheisen läsnäollessa? Itse aina haaveilin isoista kirkkohäistä ja tyylikkäästä satiinisesta hääpuvusta. Nyt tuntuu, ettei minulla ikinä olisi rahaakaan järjestää häät kuin muutamalle sukulaiselle. Mieluummin silläkin rahalla lähtisin kunnon häämatkalle. Häiden valmistelukin vaikuttaa olevan kaukana lupsakkaasta touhuamisesta.  Ja mikä voisi  olla turhempi stressinaihe kuin se, minkä  väriset hääkarkit tai servetit juhlapöytään laitetaan?