Pitäisi muuttaa Helsinkiin. Pian. Mulla on enää reilu kuukausi armonaikaa rakkaan Tampereen helmoissa, sitten muutan kylmään kosmopoliittikaupunkiin. Näin siksi, että muutetaan miehen kanssa yhteen. Näin siksi, että mulla on paremmat mahdollisuudet löytää toimittajantyötä Helsingin alueelta kuin Tampereelta. Vastustan Aamulehteä periaatteesta, ja ei sinne silloin oikein muitakaan työpaikkavaihtoehtoja jää.

Elokuun alussa hyvästelen Tampereen, joka otti mut avosylin vastaan seitsemän vuotta sitten. Yhtään nipottavaa asiakaspalvelijaa en ole kaupungissa tavannut, yhtään en ole turvallisuuteni puolesta öisin pelännyt. No ehkä kerran, kun joku äijä kävi käsiksi rautatieaseman liepeillä.

Tampereelle jää rakas yliopisto, josta mut on nyt sitten virallisesti potkittu pois. Ei ole enää asiaa yliopistolle. Ikävä jää kavereitanikin, joiden kanssa kahlattiin läpi opiskeluajan ilot ja murheet. Niisk, enkä  enää pääse Suomen parhaimpiin pubivisoihin.

Kauhea elämänmuutos. Mä olen niin kiintynyt Tampereeseen, etten millään haluaisi päästää irti. Toisaalta mun on pakko mennä myös eteenpäin, en halua jäädä notkumaan yliopistolle vuosikausiksi niin kuin jotkut tekevät. Se tarjosi mulle jo kuuden vuoden suojatyöpaikan, se saa riittää.

On tässä muutossa hyviäkin puolia, ettei tästä nyt ihan itkuvirttä tule. Helsingissä on paljon kavereita jo entuudestaan ja tietysti se mies. Eikä se nyt niin ankea paikka ole kuin annan ymmärtää. Muttei kuitenkaan mitenkään Tampereen veroinen. Miten teiltä muilta on kaupunginvaihto sujunut? Onko kellään ollut samanlaisia fiiliksiä kuin mulla? Jääkö ikuinen kaipuu takaisin opiskelukaupunkiin?