Tultiin kotikonnuille Kymenlaaksoon miehen kanssa eilen. Pidetään majaa pystyssä siihen asti, kun porukat tulee mökiltä. Tarkoituksena olisi kohta lähteä mummon 80-vuotisjuhliin. Mummo ei ole tietoinen koko pirskeistä, vaikka äiti meinasi sille lipsauttaakin. Se tietää menevänsä syömään tyttärensä luo, muttei tiedä suunnan olevankin aivan muualla. Me kokoonnutaan koko suvun voimin (ja se on sitten samperin suuri) maatilamatkailumestaan syömään Liikkalaan. Mullekin on siunaantunut parikymmentä serkkuja, kun isän puolen suku on niin sikiävää sakkia. Saas nähdä mitä tuumii poikaystävä, joka tapaa ensi kertaa tämän puolen sukuni.  

Tellu oli eilen vähän kökkö. Tultiin niin myöhään illalla ja sen olisi pitänyt jaksaa touhuta - ainakin omasta mielestään. Jalat pettivät minkä kerkesivät. Se oli saanut illalla epilepsialääkkeen, muttei siitä tuntunut olevan mitään hyötyä. Epilepsialääkitys on kaksipiippuinen juttu. Se toisaalta estää kaatuilun, mutta toisaalta myös lisää lihasten raukeutta ja väsyttää. Nämä tuskaisen kuumat hellesäät väsyttävät 17-vuotiasta takkuturkkiani vielä entisestään.  Äsken kastelin sen kylmällä vedellä ja koira innostui painattamaan häntä pystyssä lenkille. Piti hakea tyttö takaisin. Eihän sitä tällaisella kuumalla lähdetä juoksulenkille vielä rasittamaan. Huomenna tulee paikallislehden toimittaja tekemään juttua ennätysvanhasta koirastani. Äiti pelkää, että lukijat tuomitsevat koiramme. "Miksemme jo armahda sitä, kun se on kerta niin vanhakin." Kyllä Tellun loppu on tosi lähellä. Toisaalta se on vielä silloin tällöin hirmu pirteä eikä vaikuta kipeältä. Istuu mökillä moottoriveneessä ja syö savustettuja muikkuja, ahmii herneitä ja heiluttaa vielä häntääkin. Kärsiämme emme sen anna hamaaseen loppuun saakka, ei se ole oikein Telluakaan kohtaan. Olen vain niin onnellinen siitä, että mulla on vielä tuo karvainen hauvani.

Hassua, miten järisyttävimmät elämänmuutokset tapahtuu kerta heitolla. Koulun loppuminen, tyhjyys gradun jälkeen, kavereiden jääminen Tampereelle, muutto Helsinkiin, avoliitto, mahdollinen työttömyys ja Tellun väistämätön loppu. Ehkä mä jotenkin selviän, vaikka ne tuntuvatkin niin haikeanvaikealta tällä hetkellä. Saas nähdä, mitä elämä tuo tulleessan. Suunnitellaan kovasti tammikuuksi sitä Australian reissua. Mä yritän nyt kerätä niin paljon rahaa, että meillä on paukkuja lähtä. Mies sai onneksi alan töitä joulukuuhun asti, ettei meidän tarvitse kituuttaa. Mullakin alkaa ensi viikolla vastuullisempi homma toimituksessa, kun vastaan omista sivuistani. Olen varautunut hermojen menetykseen, pitkiin ja tuskaisiin päiviin, mutta myös kovimpaan palkkaan, jota olen koskaan saanut.