Mun pitäisi päästä tästä etukäteisahdistuksesta. Antaa vain olla ja hellittää, jos asiat sitten lähtisivät rullaamaan kepeämmin. En vain oikein osaa enää rento, kun pelkään mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Avolittoa viikko takana. Yhteenmuutto oli niin järjettömän iso askel mulle, että pelkään koko ajan mokaavani meidän yhteiselämän. Olevani liian tarkka, kiukuttelevani turhasta, ärsyttäväni toista. Pitäisi vain ottaa rennommin, palata siihen alkuasetelmaan, joka meillä oli ennen tätä. En siis tarkoita sitä, että pitäisin yhteenmuuttoa virheenä. Mä olen vain kasannut siihen sellaiset paineet viimeisen kuukauden aikana, etten tunnu pääseväni tästä stressimöhkäleestä eroon.

Meillä oli ensimmäinen kiva päivä uudessa kodissa lauantaina. Käytiin kaupungilla, katsottiin leffa Walk the Line ja syötiin hyvin. Eka päivä, kun kumpikaan ei ollut työssä. Ehkä se tässä mättää eniten, että mä olen niin väsynyt joka ilta, kun raahaudun kotiin ja niin on mieskin. Ja pitäisi järjestellä tavaroita, että saataisiin kämpästämme asumiskelpoinen. Olisi aivan ihanaa tulla kotiin, joka ei pursua pahvilaatikoita ja epämääräistä roinaa, vaan on kivassa kunnossa ja ennen kaikkea kodikas. Ja olisipa vielä se koirakin siellä. Makkoseksi me ollaan welshin corgimme jo ristitty.

Onkohan nämä mun fiilikset epäluonnollisia? Onko muilla yhteiselämä ruusuilla tanssimista heti alusta alkaen? Tämä oli mulle alun perin väärä ajankohta, tiesin sen jo kuukausia sitten. Stressaava työ ja pitkät työmatkat on väärässä saumassa, kun pitäisi yhteistä kotia alkaa rakentaa. Noh, pari viikkoa vielä. Sitten joudun työttömäksi ja olen ihan pattitilanteessa. Argh. Voi kun päästäisiin matkalle, pois pois pois.