Tulin Anjalankoskelle. Tellu töpöttää hitaasti eteenpäin. Käytiin vähän kävelemässä. Vielä oli vanhaa sisua jäljellä: vaikka kuinka yritin käskeä sitä kääntymään takaisin, piti vaan mennä ja mennä. Välillä juoksuaskelia, välillä tuskaisen hitaasti. Ei tämä mun tuska tästä ole mihinkään hävinnyt, mitä nyt aika ajoin piilotan sen peiton alle. Hiiteen, kaikki ihmiset, joiden mielestä koiran kuolemaa ei saisi surra! Kun elää toistakymmentä vuotta - mun tapauksessa lähes 18 vuotta - saman lemmikkieläimen kanssa ei ole mikään ihme, jos toisen hiipuminen tekee pahaa. Kiitos Nainalle osanotosta, kiva tietää, että joku ymmärtää.

Kuolema on muutenkin mun pahin viholliseni ja pelkoni. Läheisten kuolemat ovat opettaneet sen, ettei mihinkään voi turvautua. Elämä ei ole koskaan niin stabiilia, ettei joku järistys voisi murentaa sitä. En ole menettänyt perheenjäseniäni, mutta kylläkin niitä ihmisiä, jotka tulevat heti seuraavana tärkeysjärjestyksessä. Tarpeeksi monelle kolaripaikalle olen sattunut tietääkseni, että lähtö voi olla lähellä millä sekunnilla tahansa.

En halua ajatella pahoja ajatuksia nyt. Tukin ne mielestäni. Päivän kivoin yllätys oli se, että toisen iltapäivälehden suurin herra oli kiinnostunut gradustani. Työkaverini teki lööppigradustani jutun ja ilmeisesti tämä mies oli saanut sen käsiinsä. Mukava tietää, että työlläni on mielenkiintoa. Tulee ihan uutta perspektiiviä viime keväiseen yksinäiseen puurtamiseen. Ja sekin olisi plussaa, josko graduni aiheuttama mielenkiinto voisi poikia mulle joskus lisäduunia. Toinen iloinen yllätys oli ne kaikki mukavat asiakaspalvelijat, joita tänään kohtasin. Helsingin YTHS:ssä sain aivan loistavaa palvelua. Kiitokset siitä. Juoksin pendolinoon hirveällä kiireellä ja en ehtinyt ehtiä hakea Pasilan asemalta ruokaa. Ostin junan kärrytarjoilusta pätkiksen, mutta eihän mulla ollut käteistä kuin 30 senttiä. Mukava myyjä sanoi laittavansa loput omaan piikkiinsä. Tulipa hyvä fiilis.