On jo vähän parempi olo. Siivosin olohuoneen, mies tiskasi ja saimme laitettua matot vihdoinkin lattialle. Päivällä kävelimme kaupungilla. Mä sain herneitä, mies kirjoja ja dvd:itä. Välillä mieltä kouristaa viime päivien tapahtumat, mutta yritän sulkea ne pois mielestäni. Muistelen silloin Teukan parhaimpia tempauksia ja kerron miehelle niistä. Se on kuullut ne jo sataan kertaan, mutta sanoo jaksavansa vielä kuunnella. Ja nauraa niille kuin kuulisi vasta ekaa kertaa.

Välillä mä tunnen karmeaa syyllisyyttä siitä, etten käynyt niin usein lenkillä Tellun kanssa, kun kävin kotona. Kyllä me käveltiin ja Tellu lähti myös omatoimisesti joka aamu lenkille naapurin pelloille. Syyllisyys painaa, olisi pitänyt tehdä sitä ja sitä. Saatanan laiska olin välillä, katselin vain telkkua, kun olisin voinut olla koirani kanssa.

Välillä mä puhkun vihaa Tellulle siitä, että se jätti mut. En mä olisi päästänyt sitä koskaan lähtemään, mutta ei se jaksanut enää.

Huomenna menen töihin. Olen kolme päivää tällä viikolla uutispuolella. Saan siitä onneksi jotain muuta ajateltavaa. Ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Kiskon itseäni takaisin elämään ja hymyilenkin jo välillä. En voi sille kuitenkaan mitään, että aika ajoin ahdistaa ja surettaa. Kai sitä saa vielä surra. Ikävä jää ikuisiksi ajoiksi. Onneksi kukaan ei voi ottaa multa muistoja.