Toisen surua ei koskaan pysty kokemaan siinä kauheudessaan, miltä se toiselle tuntuu. En minä osaa myötäelää tuttavieni ja ystävieni surussa, vaikka kuinka yrittäisin. Voin vain ymmärtää ja tarjota lohdutusta. Surun aiheuttama tuska pitää kokea itse, että tajuaa sen tukahduttavuuden. Tunnen välillä jopa häpeää siitä, että kärsin näin paljon koiran kuolemasta. Niinhän yhteiskunta siihen suhtautuu. "Sun koira on tosi vanha, kohta se pitää viedä piikille", "sehän on vaan koira".

Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen antanut Tellun elää näin kauan. Se ei kuitenkaan ole kärsinyt ennen tätä viikkoa, ja tämä on totuus. Spurttaili elokuun toisena viikonloppuna kuin hullu lenkeillä, söi ja hotki ruokansa, piti hännän pystyssä. Nyt häntä roikkuu velttona jalkojen välissä, katse on lasittunut ja ruokahalu kadonnut. Mä lähden huomenna takaisin Helsinkiin. Pelkään jo etukäteen lähdön hetkeä. Tärisen ja purskahdan itkuun, kun mietin sitä. Haluan pakottaa sen pois mielestäni. Unohtaa.

Pitää miettiä kivoja asioita. Miestäni, jonka olen saanut kaiken sen miessotkuissa rämpimisen jälkeen. Mun tukipylvästä, joka oikeasti välittää musta. Kiitokset saavat myös äitini, isäpuoleni ja ystäväni. Ehkä mä tästä jotenkin selviän, vaikka maailma tuntuu niin mustalta nyt.  Musta on tullut pateettinen valittaja, mutta lupaan tämän olevan väliaikaista. En siedä valittajia, enkä halua leimautua sellaiseksi. Haluan olla suhteellisen pirteä oma itseni vielä, kerätä itseni ehjäksi ja vakaaksi. Anjalankoskelle en kuitenkaan uskalla tulla ainakaan puoleentoista kuukauteen, etten romahda.

Olen jäänyt koukkuun Big Brotheriin. Mies on siellä töissä, joten koukkuun jäämiseni ei ole niin paha synti. Sarjaa katsoessa ajattelen painajaisena sitä, että mut olisi suljettu samojen tyyppien kanssa kolmeksi kuukaudeksi neljän seinän sisälle. Huh huh! Mä sympatiseeraan Tatua, Jenniä ja Hannea. Ne vaikuttavat selväjärkisiltä ja aidoilta. Hanne siitäkin huolimatta, että on joutunut asumaan Anjalankoskella ainakin profiilin mukaan. Siellä on hirveästi sellaisia ihmisiä, joiden kanssa en tulisi toimeen reaalimaailmassa. Trendipellejä, nirunarutoppityttöjä, itseruskettavilla kellertyneitä hampputukkablondeja. Ja se Mirka on taas sellainen tärätäti, että olisi tuskaa joutua samaan työpaikkaan hänenlaisensa pomottajan kanssa.