Tellu kuoli eilen puoliltapäivin. Äiti piti sen päätä sylissään ja silitti, kun eläinlääkäri pisti piikit. Isäpuoli oli myös vierellä. Tellu nukkui rauhallisesti pois eikä tuntenut kipuja enää siinä vaiheessa. Porukat hautasivat sen männyn juurelle. Laittoivat hautaan niin päin, että se voi katsella pihapiiriin. Se nukkuu siinä lempiasennossan, jota kutsuin teurasasennoksi. 

Yritän toipua pikku hiljaa. Kiitoksia teille kaikille, jotka olette toivottaneet minulle voimia tässä surussa. Sekin helpottaa, kun tietää joidenkin muiden kokeneen saman tuskan. Eilen mua painoi eniten se järjetön pelko siitä, että Tellu heräisikin kuopassaan. Ettei se olisi kuollut, kun sillä oli vielä niin vahva sydän. Se tuskin on enää mahdollista. Kyllä mun on pakko hyväksyä se, että Tellua ei enää ole. Vaikka se jäikin pää pystyssä katsomaan perääni, kun lähdin pois kotoa sunnuntaina. Ehkä sen tajuaa vasta sitten, kun menee kotiin, eikä kukaan tulekaan vastaan. Sama oli ahdistanut porukoita eilen illalla. Ei ollut Tellua, joka olisi tullut tervehtimään. Sehän makasi aina porukoiden poissaollessa rapulla vahtimassa. Aamullakaan ei enää ollut Tellua, jolle olisi pitänyt antaa aamuruoat.

Mä olen niin kiitollinen siitä, että Tellu sai jaksoi elää noinkin kauan: 17 vuotta, kolme kuukautta. Jos Tellu olisi kuollut talvella, mun gradunteko olisi hyytynyt siihen. Mä kasasin sen lähes lopulliseen kuosiinsa yhdessä viikossa huhtikuussa, kun olin porukoiden lomaillessa Lapissa hoitamassa Tellua. Teukka oli silloin oikea tuhotermiitti. Se hyppäsi sohvalle nuolemaan lautaseni puhtaaksi, joi jokaisesta kupistani, jotka olin epähuomiossa laskenut maahan sekä kaatoi yhden suklaavanukkaan yöpöydälle. Ihmettelin, miksei koirasta kuulu mitään. Menin makuuhuoneeseen, jossa Tellu nuoli yöpöydän pitsiliinaa puhtaaksi. Ajattelin, että äiti saisi sätkyn tästä näystä. Ja isäpuoli siitä näystä, kun Tellu tassutteli sen uuden kannettavan nestekidenäytön päällä. Olen kiitollinen siitä, että Tellu jaksoi elää niin kauan, että sain oman elämäni kuntoon. Oli helppo tulla Helsinkiin, kun oli joku odottamassa siellä. Sain itkeä rauhassa toisen sylissä, eikä mun tarvinnut tuntea samanlaista tukahduttavaa ahdistusta kuin hetkeä ennen Anjalankoskella. Tampereella mä olisin palannut tyhjään kotiin, yksin neljän seinän sisälle. Hassua, miten stressasin itseäni tästä muutosta ja nyt asiat vain tuntuvat loksahtavan kuntoon.