En pystynyt oikein yöllä nukkumaan. Kuolema-ahdistukseni oli maksimaalinen. Pimeys tuntui musertavan mut syliinsä. Mun pitäisi olla nyt koirani rinnalla, mutten pysty kuin käymään hetkittäin ulkona. Muserrun muuten. Isäpuoli kaivoi kuopan. Laittavat sinne olkia ja Tellun peiton pehmusteeksi. Pieniä ilonpilkahduksiakin näkyy. Autoimme äsken Tellun ylös ja söi syöksähti ahmimaan kananpaloja. Ei ole syönyt pariin päivään, mitä nyt eilen mansikkahyvän ja hieman viiliä.

Tämä koettelemus on nostanut kaikki vanhat haavani pintaan. Olin kaksitoistavuotias mammani kuollessa. Mamma kuoli kotiinsa omaan sänkyynsä. Menimme sinne perheeni kanssa hyvästelemään hänet. Näin kuolleen mammani ja se näky on jäänyt kalvamaan vuosikausiksi. Istuin yksin puolipimeässä olohuoneessa sinä kesäyönä, muut valmistelivat mammaa viimeiseen lähtöön. Tellu haukkui ulkona. Vaikutti vaistoavan pahaa. Lähdimme hautaustoimiston autoon perään viemään mammaa ruumishuoneelle. Istuin isäpuoleni kanssa autossa sillä aikaa, kun äiti meni saattamaan mammaa. Tästä yöstä on alkanut traumani kuolemasta, kuolemisesta ja pelkoni yliluonnollisesta. Tämän yön jälkeen en ollut enää lapsi, vaan kasvoin aikuiseksi muutamassa tunnissa. Lapsuudenviattomuus ja -usko jäivät taakse, enkä niitä enää pystynyt tavoittamaan. Nyt kaikki traumat ovat nousseet pintaan, kun kuolema on niin lähellä.

Enää en halua itkeä. Hoipun jotenkin eteenpäin silmät turvonneena. Painoakin on lähtenyt pari kiloa muutamassa päivässä. Pitäisi jaksaa junamatka Kouvolasta Helsinkiin. En halua herättää huomiota märehtimällä toisten ihmettelevien silmien edessä. Kohta jätän hyvästit koiralleni, joka on perskuta soikoon saanut elää hyvän elämän. Kalastaa ja rellestää mökillä, juosta vapaana kotipelloissa, jahdata myyriä, syödä jos jonkinlaista herkkua (murr vaan porukoille) ja nauttia hyvästä vanhuudesta.