Kämppämme alkaa näyttää asunnolta. Hekumallinen tunne. Kaikista eniten innostuin siitä, että mies löysi omaan leikkihuoneeseensa oven. Ja sen saa vielä kiinni. Yhdellä kädenojennuksella koko autorata ja sen aiheuttama sekamelska on poissa silmistäni, poissa mielestäni.

Porukat ovat tulleet hulluksi. Ne ostivat Taikalle uuden lahjan. Farmari-Volvon! Nyt on koiralla omaa tilaa, jossa temmeltää autoreissuilla. Ellei tässä hankinnassa olisi myös turvallisuuden aspekti, sanoisin niiden ylireagoineen pennun tuloon. Tellu leikki muovisella fairypullolla, Taika sai oikean auton. Silloin kun sille piti ostaa leluja, menimme koira sylissä eläinkauppaan. Sieltä se sai valita mieleisensä. Paitsi sitä oikeaa rottaa, joka kiinnosti eniten.

Yhteisasuminen on välillä tehnyt musta mörön. Murisen aika ajoin auki jääneistä kaapinovista tai tiskivuorista. Olisihan se mustakin lunkimpi sotkea ja jättää korjaamatta tavaroita. Enää en vain jaksa katsella epäsiivoa: itseltäni enkä toiseltakaan puoliskolta. Kyllä tää tästä. Myönnän, että yhdessäasuminen on mukavaa. Tampereelta en enää kaipaa kuin kavereitani, itse kaupunki alkaa olla muisto kivoimmastani elämänvaiheesta, jota ei enää ole.

Olen täysin jumittunut BB:seen. Selaan tunnin välein nettiä, josko olisi tullut uusia uutisia. Illan ohjelman tapitan taatusti. Mies kärsii, kun on tehnyt samaa jaksoa, mutta joutuu kuitenkin katsomaan sitä uusiksi. Hannea en enää tunnista suosikikseni. Se on liian mitäänsanomaton ja persoonaton persoona, joka ei ärsytä, muttei myöskään ihastuta. Sari on jees. Kaki välillä niin karmia, että hymyilyttää. Käykää katsomassa miehen kuvagalleria, jos hupia kaipaatte www.kakkiainen.net. Jenniin en osaa samastua ollenkaan. Ainoa, jonka puolesta tsemppaan, on Mira. Se saa hyvin pakan sekaisin ja jengin ärsyyntymään, mutta se on myös voittanut itsensä tuossa leikissä.