Venäläinen toimittaja Anna Politkovskaja on murhattu. Hänen ruumiinsa löytyi tämän kotoa Moskovasta. Toinen Tshetshenian sota -kirjan lukeneena ihailen hänen rohkeuttaan. Politkovskaja oli itselleni sankari. Hän asui maassa ja arvosteli sen toimia, kun kukaan muu ei siihen enää uskaltanut oman henkensä pelossa.

Politkovskaja nosti Tshetshenian sodan taas otsikoihin siinä vaiheessa, kun Venäjä oli saanut kansainväliseltä yhteisöltä siunauksen "terrorisminvastaiselle" taistelulleen. Koko muu maailma tuntui unohtaneen tshetsheenit. Georgialainen tuttavani kertoi ystävästään "Jussista", joka oli paennut Tshetsheniasta Suomeen.
- Me emme halua muuta kuin itsenäisyyttä, Jussi kiteytti.

Minulla on ristiriitainen suhtautuminen Venäjään. En ole koskaan käynyt maassa, vaikka Pietariin ajaa kotikaupungistani lähes yhtä kauan kuin Tampereeelle. Olen myrkyttänyt itseäni raastavilla, venäläiskohtaloista kertovilla dokumenteilla, joilla olen antanut itselleni syyn olla koskaan menettämättä maahan, joka edustaa minulle malliesimerkkiä kurjuuden kulminoitumasta. Venäjän hallitus on jo kauan sitten karistanut kelkastaan pienen ihmisen. En muista yhtäkään positiivista uutista itänaapuristamme tai KGB:n vanhan ketun Putinin aikaansaannoksista. Oli helppo arvata, että Beslan ja Moskovan teatterikaappaus tulisivat päättymään vereen. Oli helppo arvata, että Kurskin miehistö jäisi merenpohjaan kuolemaan. Oli helppo arvata, ettei poliittinen toimittaja saisi kauan hengittää.

En sano, että vihaisin venäläisiä. Päinvastoin, mulla on useita kavereita, jotka tulevat sieltä - jopa Siperiasta. Mutta venäläinen poliittinen järjestelmä ei vain toimi - ikävä kyllä.