Olenko jo kirjoittanut nuukuudestani? Se on muhun perinpohjaisesti juurtunut ominaisuus, joka ajaa aika ajoin  tuttuni raivon partaalle. Niin kävi tälläkin viikolla, kun kaveri ei ymmärtänyt, miksi en halua maksaa kolmea euroa teestä Espan überfiineissä kahviloissa. Suositteli mulle Mäkkärin kahvia, kun se on niin halpaa.

Mies on alkanut vähitellen hyväksyä tämän poikkeavan luonteenpiirteeni, mutta kyllä sekin välillä kosahtaa. Varsinkin silloin, kun olemme tiiranneet tunnin verran keskustan ravintoloiden ikkunoihin kiinnitettyjä ruokalistoja, enkä suostu menemään yhteenkään paikkaan, jossa mun pitäisi pulittaa kasvisruoasta 15 euroa. Näin kävi pari viikkoa sitten. Yhteinen kompromissi löytyi Oopperan grillikioskilta ----virhe, virhe---harvoin saa niin suolaista, rasvaista ja pahaa grilliruokaa. Kai sielläkin hyviä sapuskoja on, mutta kumpikaan meistä ei törmännyt niihin sillä reissulla.

No, en minä kuitenkaan ole niin nuuka kuin Hannelen kaveri. Se kääntyi Tarja-rockin narikasta talvipakkasella ja lähti kiikuttamaan takkiaan kotiinsa, ettei olisi tarvinnut maksaa kahta euroa. Palasi sitten takaisin puolipukeissa, vaikka lämpötila oli reilusti pakkasen puolella.

Muistuupa mieleen eräs kahvilareissu Stockmannilla Hannelen kanssa. Nuukina ihmisinä kumpikaan meistä ei tilannut mitään. Lopulta Hannele kaivoi omat eväät esiin. Nyt jälkikäteen ihmettelen suuresti, mitä hittoa me varten me siellä Stockan kahvilassa edes oltiin?

Sitä paitsi olen alkanut parantaa tapojani. En enää ravaa tuntikausia perjantaisin keskustaa ilmaistuotteiden toivossa. Anttilan, Stockan ja Sokoksen ruokapuolella on aina silloin parhaimmat apajat. Pääsee syömään uutuusherkkuja ilman, että se käy kukkarolle. Suosittelen! Enkä myöskään enää bongaa ilmaisia kahvitarjoiluja lehtien ilmoituksista.  Sitä paitsi tykkään tätä nykyä käydä ulkona syömässä ja käyttää rahaa syömiseen. Sen sijaan tuntuu turhalta kuluttaa kolikoita teehen tai kahviin. Kalleimpaan kahviin olen muuten törmännyt Hitlerin Kotkanpesässä Saksan ja Itävallan rajalla. Kupposesta piti maksaa viisi euroa, mikä selvisi vasta siinä vaiheessa, kun Hitlerin ilmiselvä sukulaispoika tuli kiikuttamaan laskua pöytään. Ihmettelimme tovin tällaista summaa, mistä sukulaispoika raivostui. Heitti laskun pöydälle, lähti tepastelemaan vihaisena ympyrää ja tuli takaisin, kun oli laskenut kymmeneen. Pakko se oli maksaa.