Junamatkalla mun vieressä istui neljän pojan röykkiö. Tai no, jos sitä voi röykkiöksi sanoa. Yläasteikäisiä, nuoren uhman ja kaikkitietäväisyyden tunnossa peitellen omaa epävarmuuttaan. Ensin kiusasivat Ronia, sitten Lauri tuli paikalle ja Roni pääsi kiusaamaan Lauria. Sitten kun Laurin äiti tuli paikalle, ei kukaan enää puhunut lutkista, pieruista, mulkuista, idiooteista eikä siitä, kuinka ääliö Lauri on. Sitten kun äiti oli siinä, Lauri alkoi naljailla äidilleen ja muut pojat nauroivat vieressä.

Siinä vaiheessa, kun pojat avautuivat siitä, kuinka lutkia niiden tuntemat tytöt ovat, mulla oli suuria vaikeuksia olla avaamatta turpaani. Totuushan on se, että tuskinpa 14-vuoden ikäinen tyttö hirveän suurta satoa ole kaatanut. Tai sitten minä tätinä vain haluan uskoa niin.   

Uuh, sain tänään korruptiokukan juttukeikalta. Oikein komian sellaisen. Tein oikein positiivisen jutunkin. Oli tarkoitettu koko toimitukselle, mutta minähän sen jutun tein eikä toimitus, joten vein sen mukanani. Aamupäällikön siunauksella. Harmi vaan, että korruptiolahjat ovat vähentyneet niin roimasti. Edellisen kerran mua hemmoteltiin korruptioherneillä taidenäyttelyn avajaisissa. Se olikin tosi kiva taidenäyttely, kun kerran muistivat mua. Poikkeus taidenäyttelyiden joukossa.

Muistelen edelleen katkerana Rotary-pirskeitä Lepaalla aurinkoisena lauantaipäivänä, kun mua pyydettiin juhlalounaalle enkä ehtinyt jäädä syömään työkiireiltäni. Kuvitelkaa sitä  herkkujen määrää! Rotaryt kun eivät ole tunnetusti ihan köyhälistön poikia.