Rakastan ja vihaan bloggaamista, jos sitä siksi kutsutaan. Joskus olen niin tohkeissani omasta turinoinnistani, joskus en jaksaisi millään kirjoittaa mitään. Tuijotan ruutua miettien, mitä hemmettiä minun pitäisi tuottaa ruudulle saadakseni ihmiset iloisiksi, tuntemaan myötätuntoa, kiistämään mielipiteitäni, suuttumaan - edes reagoimaan. Katson counteria ja vertailen kävijämääriä. Iloinen yllätys on uusi tilaaja. Menettäessäni tilaajan tunnen epäonnistuneeni. Kuitenkaan en pysty kirjoittamaan, koska päässäni ei pyöri mitään.

Tänä iltana käyn pelkästään joutokäynnillä. Kiinnostavinta on hautautua peiton alle ja tunkea korvatulpat korviin. (Toivottavasti tämä EI ennakoi kipeäksi tuloa, menisi kauan odotetut tuparit ohi) Ehkä muillakin on joskus tällaisia olotiloja. Jos ei, kai tässä pitäisi huolestua.

Ehkä munkin pitäisi muistaa, että kirjoitan tätä blogia ennen kaikkea itselleni. Koska päiväkirjoihin en pysty purkamaan minuuttani, on helpompi tehdä se tätä kautta, mikä motivoi enemmän. Haluan muistaa päiväni vuosien päästä. Haluan muistaa eläneeni. Haluan muistaa merkkitapahtumat, vitutuspäivät, arkionnen, arkipettymyksen. Haluan kasvaa ihmisenä, oppia käsittelemään itseäni ja tuntemaan heikkouteni. Tämä on julkinen päiväkirjani minun minuuksista ja miinuksista. Tervetuloa niille sivuille, joista minä elämäni rakennan.