Selvisinpäs yöunista. Hyvä niin, sillä tein eilen liki kymmentuntisen vuoron ja siihen vielä kahden tunnin työmatkat päälle. Olin eilen niin rättiväsynyt, etten edes jaksanut syödä mitään päästyäni kotiin puoliltaöin. Enkä jutella miehen kanssa. Nyt olisi vapaaviikonloppu, jolloin pitäisi kiriä kaikki tekemättömät jutut valmiiksi. Maanantaina takaisin duuniin.

Mulla on hivenen ikävä Taikaa ja vielä kovempi Tellua. Eilen katselin peltoaukeamaa ja kuvittelin, kuinka Tellun keltainen turkki pilkahtaisi esiin heinien välistä niin kuin aina ennenkin. Paitsi ei koskaan enää. Taika tuntuu välillä hallitsevan meidän porukoita. Se haluaa nukkua sängyssä ja jos kieltää tai yrittää alistaa, se riehuu ja puree kuin mielipuoli. Yhtenä päivänä tulin koirankoulutusohjelma ja soitin kotiin kysyäkseni, katsotteko sitä.
- Joo, katotaan, äiti vastasi.
- Mitäs Taika tekee, kysyin.
- Nuolee kuvaruutua, kun se on nähnyt koiran siinä.

Noh, eiköhän se siitä tokene kasvaessaan.

Mä olen koettanut listata, mitä juttukeikkoja vihaan eniten. Ykkösenä on epäselvä kuntajargoni, josta pitäisi esityslistoja tulkkamalla saada jotakin selvää. Kerran valitin yhdelle asemakaava-arkkitehdille,  kuinka suuri työ toimittajalla on tulkita heidän sanomisensa ymmärrettävään muotoon lehteen. (Sitten kun saat sen tehtyä ja lähetät jutun tarkistettavaksi, ne korjaa sen takaisin byrokratiapöpötykseen) Asemakaava-arkkitehti selitti tätä jargonia sillä, että heidän kollegansa yleensä käyvät naljailemaan lehden ilmestyttyä, että mitä ihmettä olet puhunut siinä lehtihaastattelussa. Tällä hän tarkoitti toimittajan kynäilemää ymmärrettävää puhetapaa.

 Kakkosena tulevat taidenäyttelyt, koska niissä ei ole mitään mahdollisuutta revitellä. Kuten kollega sanoi, saman jutun voisi tehdä monta kertaa uusiksi, sen kun vain vaihtaa taiteilijan, tekniikat ja taideteosten nimet. Ja mikä parasta, taiteilijat ovat liki pitäen mahdottomia haastateltavia Kaj Stenvallia lukuunottamatta. Kotipaikkakuntani paikallislehdessä piti tehdä joka kuukausi uusi haastis vaihtuvista näytteilleasettajista. Kutsuvierastilaisuudessa oli kaikkea muuta kuin lystiä olla toimittaja. Yleensä se taiteilija oli jo hyvissä ajoin sen verran tuiskeessa, että haastattelusta ei järin kaksista kuvaa saanut. Sitten kun yrittää kysyä, mitä tämä taideteos esittää saadakseen edes jotakin lihaa juttuunsa, vastaus on:
- En pidä töideni selittelystä. Annan katsojan itse päättää ja tulkita.

Kolmas on kissanristiäiset, joista ei pääse millään pois. Näitä olivat paikallislehtivuoteni pullollaan. Siinä sitten istut marttakerhon vuosikokouksessa, rippikoululaisten 60-vuotistapaamisessa tai seurakunnan kolmetuntisissa juhannusjuhlissa näyttäen siltä, että toimittajalla on mahdottoman kivaa. Kaikista pahin keikkani (olen varmaan tästä joskus maininnutkin) oli se, kun joku paikkakuntalainen oli saanut päähänsä määrittää kotikaupunkini keskipisteen. Ja kun kyse oli maantieteellisestä keskipisteestä, se oli samperi jossain ryteikössä noin 20 kilometrin päässä asutuksesta. Siellä me sitten ihailimme aluskasvillisuuden keskellä paikalle paljastettua laattaa ja arvioimme männynpituutta, joka oli yksi "leikkimielisistä" ohjelmanumeroista.

Lista vihaamistani juttutyypeistä jatkuu seuraavassa numerossa.