Joskus se tulee, joskus sitä saa odottaa kiduttavan kauan. Joskus sitä ei tule ollenkaan.

Uni on helpoin asia menettää. Rahan lisäksi.

Mä olen peto nukkumaan huonosti. Siihen ei oikeastaan tarvita mitään muuta kuin, että pitkään nukuttujen öiden jälkeen pitää herätä aamulla seitsemältä töihin. Siihen ne unet sitten kolahtavatkin. Pyörin sängyssä ja tuijotan kännykän kelloa hetki toisensa perään. Nyt on viisi tuntia nukkua, nyt neljä, nyt kolme, nyt kaksi. Sitten alkaa stressaus siitä, että joudun valumaan töihin puolikuolleena lahnana. Ja pian kello rimpauttaa ilmoille heleän piipityksensä. Kampean ylös jalat vetelinä, silmät umpeenmuurautuneina ja ruumiinlämpö 35 asteeseen jämähtäneenä. Niin tänäkin aamuna.

 

Näin käy aina silloin, kun pitäisi olla skarppi. Kahdet ensimmäiset pääsykokeeni tiedotusoppiin ryssin jo pelkästään sen takia, etten nukkunut sekuntiakaan edellisinä öinä ja oksensin ja ripuloin ylös päästyäni. Kaverin mielestä olin vihreä raahautuessani yliopistolle. Ei sekään auttanut asiaa, että olin ottanut edellisenä yönä migreenikolmiolääkkeen unen toivossa ja saanut palkkioksi rytmihäiriöitä.

 

Työhaastatteluissa on sama tilanne. Ei ihmekään, jos mua ei palkata, kun valun paikalle silmät lasittuineina, haparoiva katse silmissäni ja sopertaen. Jeps, kuka haluaisi ottaa krapulaisennäköistä tapausta työpaikkaansa.

 

Rentoutumisesta ei ole mitään apua, koska en osaa rentoutua. Ja jos vaikka saisinkin kroppani rennoksi, mieli on virkeä kuin talitintillä. Unilääkkeillä en halua alkaa pelleilemään, kun olen muutenkin niin mestari kehittämään riippuvuuksia.

 

Voi kun tänä yönä nukkumatti tulisi meillekin.