Meillä on tänään ensimmäinen vuosipäivä. Tähän vuoteen mahtuu kaikki ja toisaalta tähän mahtuu niin vähän. Kulunut vuosi on järisyttänyt mun turvallisuushakuista ja tuttua elämääni kaikkine menestyksineen ja menetyksineen sekä muuttanut mua ihmisenä. Mies tuli ryminällä siihen viereen ja siinä se on pysynyt vaikeinakin aikoina.

Parina meillä on mennyt yllättävän hyvin. Kyllä me kiukutellaankin toisillemme, mutta riidat on pystytty sopimaan sillä samalla hetkellä. Meillä on se linjaus, että älähdetään heti, ettei mikään jää kaivelemaan myöhemmin. Ehkä eniten meitä syö molempien stressi töistä. Mies on alalla, jossa tehdään vain pätkätöitä. Tuotantoyhtiöitä ja projekteja on vähän, kilpailijoita tuhansia. Aina kun yksi projekti päättyy, joudut aloittamaan nollasta. Uudestaan ja uudestaan.

Mä olisin innoissani, jos mulla olisi edes se pätkä työtä. Nyt mä olen tuuraaja, joka odottaa harva se päivä puhelinsoittoa uutispäälliköltä. Mä olen ollut kesätyöläinen liki kymmenen vuotta ja tuntuu, että olen jumittunut siihen "nuori kesätoimittaja" -statukseen. Työpaikalla oli eilen pikkujoulut, eikä tuuraajia kutsuttu sinne. Sekin murentaa itsetuntoa, ettei sua koskaan oteta varsinaisena työntekijänä. Maanantaina alkaa armoton työhakemusten väsäily. En mä voi ikuisesti odottaa määräaikaisuutta paikasta, jossa tykkään olla jo hyvän työyhteisön takia. Äh, en tiedä. Tuntuu, että olen antanut itseni jumittua tähän välitilaan. Onko kukaan muu valmistunut kokenut samanlaista? Vakipaikkaa en edes vielä halua, mutta esim. syksyllä se olisi kova juttu. Haaveilen siitä, että voisin nyt tehdä päivittäin kolme kuukautta duunia ja lähteä sitten Australiaan etsimään kadonnutta nuoruuttani. Ja palata sen jälkeen takaisin Suomeen.

Niin, siitä vuosipäivästä.  Ajattelin hemmotella miestä ruoalla, kun se palaa työkaivokseltaan. Menu: bataattikookoskeitto tuorejuustolla maustettuna sekä voitaikinapohjainen soijatomaattipitsa. Pirtelöä voisi tehdä mansikasta, banaanista ja jätskistä jälkiruoaksi.