Ilmansaasteiden kerrotaan tappavan Aasian kaupungeissa vuosittain yli puoli miljoonaa ihmistä. Hätkähdyttävä luku, mutta toisaalta täysin järkeenkäypä. Kun astuin ensimmäistä kertaa Bangkokin ja samalla koko Aasian maankamaralle, nenäni ymmärsi aika helposti, ettei enää olla nuuhkimassa suomalaista ilmaa. Sieraimista turskahti niistäessä mustaa räkää,  silmistä valui vettä ja kurkkuun pesiytyi pallo, joka yritti estää nauttimasta hengityksestä. Helposti siihenkin tottui, ettei pystynyt enää vetämään happea sisäänsä samanlaisella antautumuksella kuin Suomessa.

Paitsi tuk-tukin kyydissä siihen ei tottunut koskaan. Tuk-tuk on muuten oiva keino päästä hengittelemään mahdollisimman läheltä pakokaasuja kaikistä niistä autoista ja mopedeista, joita 8-kaistaisilla teillä riitti silmänkantamattomiin. Asumme ukon kanssa yli 80-neliöisessä kämpässä ja jos tämän asunnon pinta-alan siirtäisi Bangkokin kadulle, tähän tilaan mahtuisi kevyesti ainakin viisi autoa, kymmenen mopedia, muutama tuk-tuk ja kolmisenkymmentä ihmistä. Yhtäkään liikenneonnettomuutta en muuten nähnyt. Niitä kuulemma sattuu niin reippaaseen tahtiin, että Australia vaati kansalaisilleen parempaa liikenneturvaa lomaillessaan Thaimaassa. Juu, saahan sitä vaatia mitä vaan. Vaikka maailmanrauhaa missikisoissa.

Kuva Phuket Townista, jonka liikenne oli Bangkokiin verrattuna yhtä hektistä kuin Kouvolassa.



PS. Laitoin kuva-albumini oikeaan laitaan. Käypä katsomassa. Lisäilen aina aikani kuluksi joitakin otoksia, joita linssini on bongannut. Nyt digipokkarini kosahti ja haaveilen digijärkkäri Canon 350D:stä. Se olisi pakko hankkia jo töiden takia.