Viime päiviin kuuluu työtä, työhakemuksia ja elokuvia. Liityn niihin epätoivoisiin työnhakijoihin, jotka vihaavat työhakemusten tekemistä. Pitäisi kirjoittaa persoonallinen hakemus, muttei mitään liian persoonallista, kuten kurssitoveri teki kirjoittaessaan hakemuksestaan novellin. Juu, juu, ihan novellin! Tarina päättyy onnettomasti: ne nauroivat sille työhaastattelussa.

Kuinkahan monta kertaa samat värssyt toistuvat hakemuksissa. Tulen toimeen ihmisten kanssa, olen sosiaalinen ja vastuuntuntoinen työntekijä, olen sitä ja tätä ja paras hakija tähän työhön blaa blaa. Nostan hattua sille kaverille, jonka cv:n bongasin cv-netistä. Hän kirjoitti niissä muutamassa lauseessa muun muassa saaneensa muutamaan otteeseen potkut entisistä töistään ja kertoi, että nyt kävisivät ihan paskaduunitkin. Itse laitoin kesätoimittajahakemuksen vähän toisella kädellä, koska en usko pääseväni edes haastatteluun enkä oikein edes tiedä, haluanko päästäkään sinne haastatteluun. Sen takia vapaa-ajan harrastuksekseni riittivät avomiehen kiusaaminen ja valokuvaus; mitä sitä totuutta kaartelemaan.

Olen herkistynyt elokuville pitkästä aikaa. Pontimena toimi lauantain Babel, jonka voin niputtaa top-kymppiini. Ykkösenä komeilee Tuulen viemää eikä se lähde siltä paikalta koskaan. Olen uskollinen Scarletille, Taralle ja Rhettille. Ikuisesti. As God is my witness I´ll never be hungry again!

Voisin laskea top-kymppiini lisäksi muutama päivä sitten katsomamme Sunset Boulevardin. Billy Wilderin viisikymmentäluvun klassikko on häkellyttävä kuvaus mykkäelokuvan unohdetuista tähdistä, jotka elävät pään sisässään elokuvan mennyttä kulta-aikaa. Gloria Swanson loistaa eikä ohjaajalegenda Erich von Stroheim vahamaisena kauhukabinetin palvelijana himmene tämän "Queen Kellyn" tähden varjossa.

Voiko tämä musavideo olla totta?