Meidän epävarma työelämämme vakiintuu siinä mielessä, että mieheni sai näillä näkyvin pysyvän työpaikan. Ei siis mitään projektiluontoista, kuten tähän mennessä, vaan ihan hänen koulutustaan vastaavan ja erittäin buenolta kuulostavan jobin. Ja työmatkaan kuluu lupsakkaat kymmenen minuuttia. Olen kovin onnellinen hänen puolestaan ja näköjään myös kateellinen. On tyrmistyttävää huomata kadehtivansa omaa puoliskoaan. Se kun on meistä se, joka joutuu kuitenkin elämään minun kanssani päivästä toiseen.

Voin tunnustaa salaa, että mua harmittaa ihan pikkuriikkisen se, että muutto ulkomaille siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Olen kuitenkin suunnitellut sitä viimeiset seitsemän vuotta. Saan syyttää tästä itseäni. Miksen lähtenyt silloin vaihtoon, kun oli mahdollisuus? Enää se ei ole niin yksinkertaista, kun on oma perhe. Voisinhan vieläkin pakkaa kimpsut ja kampsut, painua yksin Ausseihin, olla siellä hetken ja huomata pitäneeni yllä idealistista kuvitelmaa vuosikaudet. Ei tee vain mieli poistua sen ihmisen luota, jonka olen vihdoinkin kohdannut.

Pyydän anteeksi turhanpäiväistä papatusta onnellisesta asiasta. Ilmeisesti kesätyöstressi on vihdoinkin tavoittanut minutkin.