Tiedättekö sen tunteen, kun jonkin asian tekemisestä tulee niin valtava kompastuskivi, ettei siihen huvita enää tarttuakaan? Ensin sitä asiaa lykkää ja lykkää. Sitten omatunto ei tule enää vastaan, vaan soimaa sut maailmankaikkeuden pohjasakaksi ja pakottaa työn kimppuun. Kun saa otettua pirua sarvista (härkä olisi liian mieto mielikuva) romahtaa tajutessaan, ettei siitä työstä tule sittenkään mitään. Ei sitä enää osaa eikä haluakaan osata.

Olen onnistunut kehittämään itselleni mahdottoman vuoren siitä haastattelusta, jonka tein lokakuussa Englannissa. En mainitse enempää, ettei haastattelun järkännyt jenkkikirjailija ymmärrä kirjoitustani. Lukekaa lokakuun ja touko-kesäkuun blogia, jos haluatte tietää jutun aiheen. Tunnen pettäneeni niin haastateltavani, kirjailijan kuin itsenikin. Luuseri mikä luuseri. Juttu tökkää siihen, etten osaa aloittaa tarpeeksi mehevästi tai luontevasti. Voiko käyttää sitaattialoitusta, voiko kuvailla vai mitä mitä? Koska en tiedä, mihin juttuani kauppaan tai saan kaupattua, on vaikea nähdä syytä kirjoittaa se. Tiedän, että haastatellun tarina on kiinnostava; urani haasteellisin sekä mielenkiintoisen juttu, jonka sain sattumalta blogini kautta eteeni.

Yhtä valtaisan paineen sain aikaiseksi gradustani. Kahden ja puolen vuoden pakoilu teki vain hallaa mielenterveydelle. Olisi pitänyt sekin kirjoittaa ajoissa, että sillä olisi referenssiä nyt. Mitä tekee kolme vuotta vanhalla aineistolla iltapäivälehtien lööpeistä? Ei se enää ketään kiinnosta.

PS. Lopetan itseni sättimisen. Myönnän olevani hyvin perso laiskuudelle ja lykkäämiselle. En edes ymmärrä, miksi pelkään tarttua tähän juttuun. Ehkä siinä on liian hyvä aineisto ollakseen totta. Kyseessä kun ei ole mikään perjantaipäivän katugallup siitä, mitä teet seuraavana viikonloppuna.