Vielä kaksi viikkoa sitten olin täysin tietämätön Suomen lupaavimmaksi mainostetun artistin olemassaolosta. Jossain vaiheessa rysähti. Jippu alkoi tunkea esiin joka paikasta. Kummallinen nimi sai taidelukiolaisen kasvot. Tai mistä minä tiedän, onko Jippu käynyt taidelukiota, hän vain näyttää siltä maailmantuskaa potevalta nuorelta, joka uskoo musiikillaan pelastavansa norpat, jättiläiskilpikonnat ja Papua Uusi-Guinean alkuperäisasukkaat sukupuutolta.

Kahden viikon aikana olen törmännyt Jippuun päivittäin. Hän on televisioruudussa, lehtihaastatteluissa, menovinkeissä, Jippu-klubin emäntänä ja runotapahtumassa, jossa sain tuntea hänen käheä-äänisen eksistenssissä ihan livenä. Tiedän Jipusta kaiken tietämättä oikeastaan yhtään mitään. En ole edes kuullut sitä olennaisinta - hänen musiikkiaan. Olen Jippu-ylitarjonnasta viisastuneena päättänyt olla pitämättä laulajalahjakkuudesta, jonka veli aikoinaan strippasi itsensä Seiskaan. Jippu vaikuttaa liian diivalta ollakseen aito. Voin olla väärässä, mutta ainakin meidän yläasteella olisi katsottu vinoon ihmistä, joka tulee kouluun silkkihansikkaissa ja muhvissa.