Minulla on vajavaisuuteni. Tiedän, että niin kauan kuin on ollut ihmisiä, heidän on täytynyt käydä tarpeillaan.  Olen elänyt 27,8  vuotta enkä vieläkään rentoudu yleisissä tai vieraideni vessoissa. Häpeän tuotosteni ääntä ja liruttelen hanoja peittääkseni epämiellyttävän äänisaasteen. En voi rentoutua, lasken minuutteja ja kuvittelen, kuinka seuralaiseni tai vessajonossa odottelevat pähkäilevät vessareissuni kestosta, olenko siellä ykkösellä vai kakkosella. Yritän pidätellä turauksia ja prööttejä ja voisin painua maan alle, jos niitä pidättelystä huolimatta pääsee ilmoille.

En ole tietääkseni yksin ongelmani kanssa. Englantilainen kaveri oli aikoinaan pokannut uuden ihanaisen tytön ja pidätteli isoa hätäänsä siihen asti, kunnes tyttö oli nukahtanut. Kun lempi kuorsasi, hän juoksi yksiönsä kylppäriin ja antoi paukkua antautumuksella. Episodi kesti tuttavani mukaan useampia kymmenminuuttisia, lähes pyöreän tunnin verran. Ikävä kyllä tyttö oli ehtinyt herätä melskeeseen. Kun tuttu tuli takaisin sänkyyn tyhjentyneenä, tyttö ei puhunut hänelle enää mitään. Aamulla oli kovin vaitonaista ja lopulta siihen yhteen vessareissuun tyssäsi koko hyvin orastanut suhde.

Kotona en ujostele vessassa eikä ujostele mieskään. Hän on nähnyt minut ruokamyrkytyskunnossa, jolloin peräpäästä pulppuaa vihreää kuransekaista limaa ja pröötit laulavat. Ei sellaisen nöyryytyksen jälkeen enää viitsi peitellä isompia hätiä. Sitä paitsi ukko tekee niistä tietämättään numeron. Hän ottaa pidemmille reissuilleen aina mukaansa lehden ja kenties syötävääkin, koska vessassa on kuulemma niin mukava rentoutua.