En oikein tiedä, miten suhtautuisin tiedotustilaisuuksiin. Ne ovat paikallaan silloin, kun on tekemässä juttua erityisen kiinnostavasta asiasta, janoaa tietoa ja tietää pääsevänsä kohtaamaan asianomaiset henkilöt toimittajille varta vasten järjestetyssä tilaisuudessa. Ne ovat paikallaan myös silloin, kun on kiljuva nälkä ja kahvittaa. Onhan se nyt selvä asia, että toimittajia pitää lahjoa. Ellei nyt lounaalla niin ainakin karjalanpiirakalla, sämpylällä ja kahvilla. Pelkästä mehusta ja muutamasta piparista jää halpa fiilis. Nyt kun ei olla joulukadunavajaisissa tekemässä vaikutusta lapsiin vaan oman arvonsa tunteviin vallan vahtikoiriin.

Toimittajat ovat pirun kilpailullista sakkia, joten heidän yhteiskohtaamisensa ei ole small talkin tai poskisuukkojen riemujuhlaa – paitsi ehkä aikakauslehtimaailmassa. Yleensä tiedotustilaisuuteen saapuva toimittaja nappaa kupin kahvia ja sämpylän, väistelee katseita ja etsii paikkansa vähintään kahden tyhjän paikan välistä. Tiedotustilaisuuksia voisi verrata pahimmillaan yliopistojen massaluentoihin, joissa haukkaopiskelijat petaavat itselleen kiitettäviä arvosanoja ja tutkijanvirkaa viisastelemalla luennoitsijalle. Sama pätee myös tiedotustilaisuuksien skuuppinikkareihin, noihin rautaisiin ammattilaisiin, jotka nuuskivat virheitä maailmasta ja iskevät ne tyhmien lukijoiden silmien eteen. Heitä on niissä puuduttavissakin pressi-infoissa, joissa itse yrittää taistella nukahtamista vastaan ja miettii valveen ja unen rajamaastossa, mitä ihmettä tästäkin kirjoittaisi.