Selittäkää minulle, kun minä en ymmärrä. Näin viime yönä elämäni ensimmäisen unen, jossa pystyin haistamaan. Olen harva se yö unissani mammalla, jossa vietin lapsuuteni. Yleensä matkat menneisyyteen ovat jopa toivottuja, sillä niin kova ikävä niihin ympyröihin minulla vieläkin. Viime yönä olin mamman keittiössä keittiökaapeilla, joiden hajun pystyin tuntemaan viiltävän tarkkana. Avasin kaapin oven painamalla sellaista narskuvaa ovenkahvaa ja tunsin sen saman ummehtuneen, kummallisen hajun, joka kaappeihin oli pesiytynyt. Tiedän, että minulla on valtavan tarkka hajuaisti, mutten olisi uskonut, että se voi herätä henkiin myös unissakin.

Tänään kävi jotakin aivan ammattietiikan vastaista. Olen käynyt työkeikoilla kolaripaikoilla ja kirjoittanut raakoja poliisiuutisia sisäistämättä uutisten tragiikkaa sen kummemmin. Tänään purskahdin itkuun tehdessäni haastattelua. Aihe oli liian lähellä. Vähän ikäistäni vanhempi nainen puhui 15-vuotiaan koiransa äskettäisestä kuolemasta ja tiesin prikulleen, miltä hänestä tuntui. Se syyllisyydentunto tekemättä jättämisistä, pelko koiran heräämisestä haudassaan, valtaisa suru, tyhjyys, ikävä, toivo uudelleen näkemisestä unissa. Hän itki, minä itkin.  Se  oli käsittämättömän noloa, etten pystynyt kokoamaan itseäni. Toisaalta se oli myös vapauttava kokemus.