Mies kuoli eilen Kampissa liikekeskuksessa. Hänestä tuli kertahypyllä julkkis. Yhdellä surmanloikalla monien mieleen, trauman aiheuttajaksi, ikuiseksi mustaksi muistoksi. Ei voi parempaa paikkaa löytää itsemurhansa estradiksi. Onnea, onnistuit tavoitteessasi! Heitä toinenkin voltti!

Olen häkeltynyt siitä, että ruumista ei saatu pois yli tuntiin. Tapahtumapaikkana oli kuitenkin koko valtakunnan ydinalue eikä mikään Muonion peräpitäjä. Mikä maksoi? Sekö, ettei poliisia ja hautausurakoitsijoita tavoitettu ajoissa paikalle?

En tiedä, en ollut siellä. Tiedän vain sen, millaisen shokin ruumiin näkeminen aiheuttaa pikku lapselle. Eikä sitä näkyä olankohautukselle ohita edes aikuinen. Olen itse elänyt kohta kolmekymmentä vuotta enkä koskaan unohda elämänsä päättäneen miehen ruhjoutunutta etuvartaloa kiskoilla, kun vaapuimme junalla verkkaisesti ohi. Siitä miehestä ei ollut ihmisyyttäkään enää jäljellä. Pää, kädet ja rintakehä jäivät kiskoille, jalat liftasivat veturin kyytiin.

En syytä itsemurhalla elämänsä ratkaisseita. Äärimmäinen teko on seuraus äärimmäisestä tuskasta, jota ei ole pystytty auttamaan. Mutta onko pakko huutaa "Hei, minäkin olen täällä!" näin synkällä tavalla niin kuin se mies teki eilen?