Läheinen perhetuttu kuoli tänään. Nuori, elämäniloinen ja vahva ihminen. Ylistetty nykylääketiede oli voimaton hänen tuskiensa edessä. Ei löydetty parannuskeinoa eikä edes sitä tärkeintä: diagnoosia. Eivät auttaneet posliinienkelit, parane pian –kortit eivätkä kukkaset. Ei edes se hellyttävä kanalelu, jonka kävimme hänelle joulun alla viemässä.

Ennen suruni on ollut subjektiivista. Olen kokenut läheisen kuoleman iskuna itselleni. Miksi hän vietiin pois minulta, miksi en saanut pitää häntä kauempaa? Olisin niin tarvinnut häntä!

Tämä poismeno ei ole minun itsekäs suruni. Suren nyt elämänsä liian aikaisin menettäneen ihmisen ja hänen lastensa puolesta. Miten elämä voi kohdella joitakin näin epäreilusti? Miksi?