Mikäköhän tutka meikäläisessä on, kun olen saanut puolentoista viikon aikana kolme laitapuolen kulkijaa kertomaan minulle elämäntarinaansa. Ensimmäisestä jo kerroinkin. Se kohtaaminen oli surullinen, sillä mies kävi itkemään. Seuraava kohtaaminen tapahtui jo seuraavana päivänä kirjastossa, jossa olin lukemassa lehtiä. Syrjäytynyt kysyi, miksi luen lehtiä niin tarkasti ja vastasin työni puolesta. Hän alkoi puhua kognitiivisesta muistista ja aivolohkoista ja kertoi olevansa neuropsykologian tohtori. Hämmentävää, perin juurin hämmentävää. Jotenkin olin mielessäni kuvitellut syrjäytyneiden olevan korkeintaan amiksessa kouluttautuneita. Ruoskin itseäni ennakkoluuloistani, joita en edes tajunnut minulla olevan. Eihän yhteiskunnan kelkasta tippumiseen vaadita huonoa pohjakoulutusta ja vinksahtaneita geenejä.

Neuropsykologian tohtorin ja minun yhteinen vartti sai huipennuksen, kun hän alkoi esitellä minulle taidettaan ja pyysi mielipidettä. Perin kiusallista varsinkin silloin, kun niin sanottu taide on kuulakärkiviivoja ja irstaita naisen kuvia. Kiemurtelin itseni irti tokaisemalla, etteihän taidetta pidä selittää. Eiväthän taiteilijatkaan halua sitä tehdä.

Eilen onnistuin taas saamaan kintereilleni persoonallisen pultsarin. Hämeenlinnan asemalla seuraani lyöttäytyi harmiton veikko, joka innostui kertomaan lapsuudestaan Helsingissä. Kuulemma oli asunut samasssa talossa Babitzinien kanssa. Kehui Sammya estottomasti. Sitä tosin minunkaan lapsenuskoni ei uskonut, että nuori Frederik olisi joskus vetänyt jotain kaveria turpaan tämän syrjäytyneen hepun puolustukseksi. 

Mies olisi halunnut halata. Öh, kuinka hurmaavaa. Onneksi pystyin vedota siihen, että mieheni ei siitä pitäisi. Joutuisin vain selittelemään kotona. Sovimme, että morjestamme toisiamme, jos tapaamme joskus Helsingin kaduilla.

Onko kellään muulla samanlaista tutkaa?