Klassikko. Hyvä idea. Mitä sitä katsomaan Tennispalatsin uusinta, kun voi käydä katsomassa leffaklassikon Engelissä.  Ja vielä Scorsesea, elokuvamaailman aliarvostettua neroa. Nyrkkeilyleffat eivät ole koskaan iskeneet mua euforiaan, mutta voin tehdä kompromissin, kun kyseessä on Robert De Niron tähdittämä Kuin raivo härkä.

Ensimmäisen kerran se kuuluu tunnin kohdalla. Sellainen ääni, kun lintu lentäisi seinään ja valuisi seinää pitkin alas. Sitten pimenee. Esityskopion nauha meni poikki, koska se on niin vanha, valistaa alalla työskentelevä mieheni. Kaikki me viisi katsojaa istumme pimeässä minuutin ennen kuin valot menevät takaisin päälle. Teippaavat filmin ja leffa jatkuu. Seuraavaksi se tapahtuu kymmenen minuutin päästä. Sama episodi. Siinä vaiheessa se alkaa sieppaamaan, kun viides poikkimeno käy juuri ennen kliimaksikohtausta, jossa veljekset antavat toisilleen anteeksi.

Noh, olihan se sellainen elokuva. Parempiakin olen nähnyt. De Niro teki häkellyttävää työtä, samoin kuin Joe Pesci, leikkaaja ja kuvaaja. Tarina perustui Jake La Motan elämäkertaan, mutta jäi jotenkin vaisuksi. Joku tökki eikä se ollut pelkästään filminauha.

Onhan noita outoja tapahtumia ollut ennenkin elokuvissa. Omalle psyykelle meinasi käydä ylivoimaiseksi neljä tuntia yhteensä kestäneet japanilaiset symbolismierotismielokuvat, joita mut raahattiin katsomaan Bristolissa Englannissa. Katsokaapa Nagisa Oshiman Aistien valtakunta tietääksenne, mistä rakentuu käsitys japanilaisten rajusta toiminnasta. Häkellyttävin ja kirpaisevin loppukohtaus ikinä, voin taata. Eikä millään herkällä tavalla sitten. Joku mies poistui välissä vessaan, minkä yleisö huomioi wanker-huudoilla.

Olenpa ollut elokuvissa seuralaiseni kanssa jopa kahdestaan. Suuri sali tyhjänä ja stage all ours.

Ihan pakko vielä kruunata tämä kirjoitus Ukrainan tämän vuoden Euroviisuedustajalla. Lordi aloitti hirviömuodin, Ukraina taitaa olla ainoa, joka nappasi syötin. Mutta hei kamoon, mitä helvattia te laulatte?