Olen säntillisyyden perikuva. Tai ainakin jonkinlainen järjestelmällisyyden ihanne asuu itsessäni. Se on sitten toinen juttu toteutuuko se koskaan. Nyt olen lipsahtanut kahdesti. Joutunut virkavallan vaanivien silmien alle, epäilyksen alaiseksi.

Tänään oli akkreditointi Euroviisuihin. Menen paikalle hiukset läpimärkinä ja meikit poskilla. Pressipassiin tarvitaan kuva, joten kamera 20 sentin päähän nenästä ja salama räps. Tuloksena kuva ihmisestä, joka on pahasti jurrissa, puolisokea tai muuten vain häiriintynyt. Tätä kuvaa sitten pitäisi näyttää kaksi viikkoa joka paikassa. Toinen silmä puolitangossa, toinen joten kuten auki. Älkää luulko, että liioittelisin, koska kaikki, jotka ovat nähneet kuvani, ovat räjähtäneet nauruun.

Eikä tässä vielä kaikki. Menen turvatarkastusten läpi pressipuolelle hakemaan press packia. Jätän kassin turvalaitteeseen ja alan piipata. En tiedä, mikä ruumiissani piippaa, mutta jotain pahaa se on tehnyt. Mutta voi vietävä, minkä turvamies noukkii kassistani kaikkien niiden paperiroskien ja Allways Ultrien seasta - veitsen! Jumalavita, keittiöveitsen! Argh, se on mun veitseni, jolla irrotan kakkumaista meikkivoidetta. En löytänyt parempaa ja hygieenisempää. Ja nyt olen kaikkien epäilevien silmien alla veitselläni. Yksi turvamiehistä murisee, ettei näitä saa tänne tuoda. Selitän sen olevan meikkivoideveitseni, mikä tekee musta vieläkin idiootimman. Yritän selittää käyttötarkoitusta, mikä tekee tilanteesta entistäkin tuskaisemman. Heittävät veitseni roskiin. Mua hävettää.

Toisen kerran säntillisyyteni sai pahan kolauksen, kun intercity-junaan tuli tarkastaja. Olin juuri 6 minuuttia aiemmin näyttänyt lippuni ja heittänyt sen sitten pois. Ja sitten tulee tarkastaja. Kerrankin se on minä, joka kaivaa tuskissaan lippua kaikista mahdollisista lipuista ja kuiteista, joita on aika paljon, kun matkustaa liki päivittäin töihin ja käyttää vain pankkikorttia. Miehellä on tarjota lippu saman tien ja näen sen jopa nauttivan tilanteesta. En löydä lippua ja joudun paniikkiin. Viiden minuutin tuskaisen etsinnän tarkastaja armahtaa, koska konnari muistaa meidät. Mua hävettää ja ratkaisen sen sättimällä miestäni, joka ei voinut auttaa etsinnässä ja jolla lippuni varmasti on. Lopulta löydän liput puolen tunnin päästä takkini taskusta.