Tässä blogikirjoituksessa ei valiteta, koska valittaminen vie mielenterveyden. Minun ja muiden. Miksi pitäisikään valittaa, kun syön ukon tekemää täydellistä pastaa soijapyöryköillä, kassissa on pussi irtokarkkeja ja joku hömppäleffa, jonka nimen unohdin heti poistuessani videovuokraamosta. Töissä oli rentouttavaa, ortodoksipappi kehui juttuani eikä poistanut laukomiaan kohtia, joista toinen kirkonmies olisi voinut naputtaa. Kävin asuntomessuilla pikavisiitillä ja sain lipukkeen, jolla saa ilmaista jäätelöä torilta. Ukon kanssa ei olla kinattu mistäkään, lieneekö johtuvan siitä, etten ole nähnyt koko miestä kuin aamulla. Töihin mennessäni sain vielä kyydin kuvaajalta eikä minun tarvinnut laputtaa sitä ikuisuudelta tuntuvaa kävelymatkaa teollisuusalueella. Tuntuu omituisen hyvältä. Liiankin hyvältä.

Mitäs vielä? Olen pysähtynyt tajuamaan sen, ettei musta olisi enää koulunpenkille. Synkkinä hetkinä olen sitäkin pyöritellyt. Jos palaisi edes avoimeen yliopistoon ja aloittaisi uudelleen massaluennot. Pah, antaa olla. Haluan tehdä haluamiani töitä ja saada palkkaa, jolla elättää itsensä edes joten kuten. Tässä vaiheessa syksy näyttää ainakin edes toiveikkaalta.

Päivän vinkki. Katsokaa Little Miss Sunshine. Musta komedia, jossa ei turhia junnata.