Heli ja Zepa, kiitos vinkeistä, joilla pääsen kitkuttamaan syksyn yli, vaikkakin taidan kallistua Rosetan kannalle asiassa. Koska töissä (siellä toisessa, ei uudessani) on ilmastointiremppa ja lämpötila 35 astetta, erehdyin luulemaan eläväni ikuisessa tropiikissa. Totuus iskeytyi vasten kasvojani, kun lähdin kävelemään pikimustaan, sateiseen yöhön. Lenkkarini imivät lätäköt. Palelin ja odotin pelastusta asemalla. Pelastus tuli kymmenen minuuttia odotettua myöhemmin, mutta tuli kumminkin. Viimeinen juna on joskus henkireikä.

Kerronpa erään kauhutarinan, jota äiti varta vasten kielsi kirjoittamasta blogiini. Päh, kirjoitan kumminkin, minähän olen toimittaja. Porukat asuvat oikeasti ihan keskellä korpea. Lähin naapuri majailee 400 metrin päässä. Siellä on synkkää, pimeää ja helkkarin pelottavaa olla yksinään. Pari viikkoa sitten kotipaikkakunnalla riehui myrsky keskellä yötä. Äiti oli yksin kotonaan, Taika ja isäpuoleni mökillä. Tuuli hakkaa kattoa, heittää kiviä ja oksia ikkunoihin ja yhtäkkiä kuuluu ääni, jota kukaan ei halua kuulla siinä tilanteessa. Ovikello. Eikä vain yhtä painallusta, vaan jatkuva pimpompimpom. Sitten hiljaisuus ja taas pimpompimpom. Äiti on tulla hulluksi pelosta, sillä eihän meidän ovikello ole toiminut tähänkään mennessä. Kuka haluaa sisään aamukahdelta myrsky-yönä? Äiti tarttuu puhelimeen hädissään ja soittaa naapurin paikalle. Rukoilee tulemaan katsomaan kuka oven takana on. Oven takana ei ole ketään. Naapuri uskoo, että ovikelloon on mennyt vettä, joka on laukaissut sen soimaan.

Tuossa tapauksessa ovikello selittyi järjellä, mutta olenpa herännyt siellä keskiyöllä myös siihen, että joku koputtaa ikkunaani. Se on pahin asia, jota olen aina pelännyt. Tungen tyynyä korviini ja yritän rauhoittaa itseäni. Ei siellä ole ketään, nuku nyt vain. Kun koputus ei lakkaa, hivuttaudun seiniä pitkin porukoiden makuuhuoneeseen ja kerron asiasta. En todellakaan mene availemaan verhoja katsoakseni kuka siellä on. Isäpuoli menee ulos, avaa oven ja löytää entisen, alkoholisoituneen naapurimme. Hän on tullut hälyttämään apua miehelleen, joka on kuolemassa. Koska heillä ei ole puhelinta, naapuri juoksi meille. Porukat lähtevät naisen matkaan ja jään nukkumaan.

Kohta koputetaan taas. Surkuhupaisaa, ajattelen. Ehkäpä porukoilta on jäänyt avain kotiin, mietin, ja säntään ovelle aamutakissani. Pihalla on poliisipartio, joista toinen kysyy myötätuntoisesti minulta, sinäkö sen ruumiin löysit.
- Eiku se ruumis on 400 metriä tuonne päin ja sitten oikealle, viiton.

Näin meillä korvessa.