Hiljaa hivuttaudun takaisin elävien kirjoihin. Tässä välissä on tapahtunut paljon ja ei mitään. Olen tehnyt töitä kahteen sanomalehteen sellaisella antautumuksella, että vapaapäivät ovat jääneet välistä. Kolme viikkoa haastatellut ihmisiä ja istunut nenä kiinni tietokoneessa juttuja kirjoittamassa. Tavannut monta uutta ja unohtanut niistä suurimman osan.

Paitsi toissapäivänä kaksi vanhaa haastateltavaani otti yhteyttä. Toiselta oli kuollut koira ja pyysi ottamaani kuvaa hänen koirastaan, toinen halusi tietää, miten pääsee toimittajaksi. Se on jokseenkin jännä tunne, kun haastateltava ottaa yhteyttä aikojen päästä. Tässä työssä tapaa niin monta kulkijaa, ettei heihin synny minkäänlaista sidettä. En minä muista, ketä haastattelin toissapäivänä. En edes muista, mistä olin tekemässä juttua. Enkä haluakaan muistaa.

Huomenna olemme menossa ukon kanssa pitkästä aikaa ulkomaille. Ei sen kauemmaksi kuin Tallinnaan, mutta mennään edes sinne. Tarkoituksena nähdä Nightwish salakeikalla. Saksalaisena coverbändinä Nachtwasserina se siellä esiintyy. Ei me kumpikaan olla mitään himofaneja. Ehkä tuo on yksi tekosyy irrottautua arjen työkuvioista. Tämä elämä kun on kummallakin lipunut työnteoksi eikä yhteistä aikaa ole nimeksikään.

Olen myös pahasti koukussa Facebookiin, jonne kaverit elämän varrelta tippuvat yksitellen ja hitaasti, mutta tulevat kuitenkin. Kymmeneen vuoteen en ole nähnyt enkä kuullut mitään pikkuserkustani, joka naamakirjassa kertoo asuvansa Sydneyssä. Vaihto-oppilasnuorukaiseni ovat puolestaan kasvaneet miehiksi ja löytäneet paikkansa työelämässä. Ja mikä riemastuttavinta: monet yliopistotuttavistani ovat päätyneet samaan kaupunkiin kanssani.

Kerron, kun palataan, oliko se Nachtwasser sittenkin Nightwish ja onnistuiko Anette täyttämään Tarjan mustan aukon.