Olen pitänyt matalampaa profiilia. Viihdyttänyt itseäni VH1:n Classic -kanavalla, jota tulee kahden viikon ajan niiden sadan digikanavan lisäksi ilmaiseksi. Missasin ilotulituksen SM-kisat hekumoidessani kavereiden kanssa Cloria Estefanin Congalla, Carpenterseilla, James Brownilla, Led Zeppelinillä, Bob Dylanilla. Viihteellä ei käyty kertaakaan viikonloppuna. Paitsi Dionin Hunka Junk -festareilla, jonka näytöksistä ensimmäinen myytiin loppuun vartissa.

Viikko on täynnä töitä ja hyvä niin. Jalka on tiukasti oven välissä enkä aio päästää ovea kiinni edestäni. Näin on hyvä. Muuta merkittävää ei ole elämässäni tapahtunut, mutta onhan siinäkin tarpeeksi, että pääsee vihdoinkin eteenpäin urallaan.

Suhonen antoi dvd-soittimen, kiitos siitä. Ehdin jo riemuita, kun masiina ei suostunut syömään miehen Miami Vicea -levyä. Sillähän on makua! Päh, taipui sitten, kun vähän ränkläsi.

Tiedättekö sen tyhjän tunteen, kun saa luettua jonkin erittäin mukaansa tempavaan kirjan? Juoksee kirjan läpi ja sitten se on ohi. Eikä ole enää yhtään sivua jäljellä. Minulla on jo ikävä Richard Colen Stairway to heavenia, jossa kiertuemanageri purkaa huumeidenhöyrystämät muistonsa Led Zeppelinin vuosistaan kansiin. Siinä ropisi bändiläisten respekti silmissäni. Ei paljon naisia kunnioitettu (eivätkä naiset itseään) kun laittoivat eläviä kaloja ja mustekaloja uimaan näiden alapäässä. Vuosikertasamppanjat viskottiin hotellin ikkunasta minibaarin mukana. Biljardipöydät paskaksi. Hotellikerros sytytettiin tuleen.
Toisaalta voi ihmetellä, miten Cole on pystynyt kirjoittamaan tarinan niin tarkasti, vaikka myöntää tuhlanneensa zeppelinivuotensa heroiiniin. Silloinkin, kun Bonzo kuoli, mies istui vankilassa Italiassa.
Anekdoottina kerrottakoon, miten bändi sai nimensä. Kun Jimmy Page etsiskeli uutta poppoota, Whon Keith Moon naureskeli, että siitä tulee joku helkkarin iso Lead Zeppelin. Page ymmärsi ironian, heitti a:n pois ja kasasi maailman parhaan rokkibändin.